Kotielämää - kirppislöytöjä - käsintehtyä - pihahommia - kaikkea kotoisaa

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Jälleenrakennusta ja ilonaiheita

Olen heräillyt vähän kerrassaan toimimaan oman hyvinvointini puolesta. Pitkään annoin itselleni mahdollisimman vähän huomiota, enkä oikein kuunnellut kehoani. Olin välinpitämätön omia tarpeitani kohtaan, enkä nähnyt tässä yhteyttä henkiseen huonoon olooni. Annoin kehoni vapaasti voida huonosti, sillä huono fiilis oli muutenkin. Miksi siis kummemmin itseäni olisin sitten huomioinut, sillä en mielestäni ollut sitä ansainnutkaan. Olin itseni pahin vihollinen, enemmän tai vähemmän tiedostamattani. Liikunta-addiktiosta romahdin suoraan sohvaperunaksi, jolla liikunta rajoittui välttämättömään. En uskonut sen voivan olla edes mahdollista. Nyt ymmärrän paremmin.



Henkisen hyvinvoinnin takia aloitin tekemään töitä ensin. Ymmärsin, etten jaksa, ellen ota sitä aikaa, joka minulle kuuluu. En voi antaa itsestäni yhtään mitään kenellekään, ellen ole onnistunut lataamaan omia akkujani ensin. Olin käyttänyt kaiken varastossa olleen voimani jo, eikä uutta tuntunut tulevan tilalle millään. Lopulta olo oli kuin mankelin läpi menneellä, mehut oli totaalisesti puristettu pois. Aloin ensin lukea oman hyvinvoinnin merkityksestä ja etsiä keinoja, kuten mindfulness-harjoituksia, joiden avulla voimaantua. Tajusin, että ystävien seura, omaan aikaan panostaminen ja harrastukset antavat minulle piristysruiskeen arkeen. Olin välillä kokonaan pois sosiaalisten suhteiden verkostosta, ihan lähimpiä lukuunottamatta. Olin ottanut etäisyyttä kaikkeen ja kaikkiin, koska uupumukseni kasvoi siihen mittaluokkaan, etten jaksanut olla tippaakaan sosiaalinen.

Löysin itseni ikään kuin uudelleen uuden harrastukseni myötä. Pin-up avasi oven maailmaan, jossa sain luvalla keskittyä itseeni, nauttia naisellisuudestani ja mikä parasta, viettää aikaa ihanien ystävien seurassa. Löysin Pin-Up Garagen kautta uuden elämäntavan, joka on minulle eräänlaista terapiaa. Se auttaa minua näkemään itseni positiivisin silmin, ilman rajoitteita, joita mieleni oli minulle rakentanut. Olin oppimassa uutta kaltaisteni naisten seurassa ja uskaltauduin vähitellen ulos maailmaan. En ollutkaan enää vain pelkkä äiti, vaimo ja opettaja. Olin minä, nainen ja oman elämäni jumalatar. Ihan oikeasti silmäni avautuivat näkemään, miten tärkeää on päästää irti menneestä ja jättää ne kipeät ja loukkaavat kokemukset taakseni. Jos olisin voinut valita, niitä ei olisi koskaan edes kohdalleni osunut, mutta elämä ei mene meidän suunnitelmiemme mukaan. Minä olin alistunut kohtalooni toisaalta jatkuvien loukkausten ja vähättelyjen edessä ja toisaalta elämäni suurimman ja kipeimmän menetyksen ja sitä seuranneen tuskan ja henkisen pahoinpitelyn uhrina. Olin menettänyt sekä rakkaan isäni että kertaheitolla myös lapsuudenkotini. Minut oli leikattu irti siitä, mikä olin luullut olevani ja se ei ollut kaunis ja siisti tapahtuma.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 



Aloin määrätietoisesti rakentaa itseäni uudelleen. Kokosin paloja, rakensin suojarakenteita, keräsin muistoja ja liimasin niistä kokoon sen Helkan, joka olen tänään. Olen tutkinut taustojani, olen kerrannut elämääni ja todennut, etten oikeastaan kadu yhtään mitään. Tai no, jos olisin tämän prosessin aloittanut aiemmin, olisin ehkä ollut menetykseni hetkellä vahvempi ja osannut pitää puoleni. Nyt en siihen kyennyt, vaan annoin murskata loputkin itsestäni vastaan sanomatta. Liiallinen kiltteys ei palvele ketään, ainakaan silloin, jos itse jää sen jalkoihin. Tänään olen vahvempi, enkä ota enää kantaakseni muiden ihmisten pahaa oloa. Omassani onkin ihan tarpeeksi kantamista. Päivä päivältä olen kuitenkin päässyt eteenpäin oman identiteettini rakentamisen tiellä. Se tuhottu, rikottu ja kiusattu, itseensä pettynyt ja itseään inhoava tyyppi on jäänyt omaan koteloonsa sisälleni odottamaan lopullista toipumista. Uusi minä on rakentunut siihen suojaksi ympärille, jotta annan rikkinäiselle osalle aikaa ja rauhaa toipua.


Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 




Yhtenä osana oman identiteettini uudelleenrakennusprojektia on paluu omaan nimeeni. Otin takaisin tyttönimeni, joka on siis oman isäni nimi. Olen ollut vuodesta 1985 alkaen naimisissa, joten oma nimi ei ole ollut käytössä 33 vuoteen. Nyt on! Rakastan sitä nimeä, se sointuu etunimeni kanssa täysin ja näyttää hyvältä kirjoitettuna. Se kertoo, kuka olen, kenen tyttäriä, kuten meidän Heikki-pappa sanoi. Meillä on nyt eri sukunimet, miehelläni ja minulla. Lasten sukunimi on eri kuin minulla, mutta tässä vaiheessa se ei enää tunnu hankalalta, kun lapseni ovat jo kaikki maailmalla. Voi, miten ihanalta kuulosti, kun lääkäri kutsui minua OMALLA NIMELLÄNI! Olin vähällä tanssia pienen onnentanssin työterveyslääkärin vastaanotolla.

Photo: Heidi Niemi/Pin-Up Garage Muah: Ruby Spark/Helka Helminen 



Voinko koskaan kyllin kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat tämän muutoksen aikana olleet minua tukemassa ja avanneet silmäni sille, mitä ansaitsen, miten minua rakastetaan ja miten voin paremmin?
Ehkä tärkeimpänä näistä ihmisistä oman perheeni lisäksi täytyy todella kiittää Heidiä, Pin-Up Garagen ihanaa supernaista, joka on myös noiden upeiden mustavalkokuvieni kuvaaja. Heidi Niemi on ottanut elämäntehtäväkseen saada naiset tuntemaan itsensä kauniiksi ja rakastamaan itseään. Minä olen esimerkki siitä, että se on todellakin mahdollista. Kiitos, kiitos koko sydämestäni, Heidi! Olen käynyt tähän mennessä ensimmäisen, kohta kaksi vuotta sitten kokemani Style me Vintage 50's style-kurssin jälkeen 5 kuukauden mallikurssin syksyllä, sitä ennen osallistunut Miss Garage Girl 2017-pin up-kilpailuun, jatkanut 6 kk:n jatkokurssilla Master Class -ryhmässä tämän talven ja kevään ajan. Lisäksi syksyllä kävin Jumalatarkuvauksessa ja nyt aloitan Jumalatarolo-kurssin. Aivan huikeaa ja todellakin jokaisen euron arvoista. Olen saanut niin paljon itseluottamusta ja voimaa, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Jos kiinnostuit, poikkea tutkimaan tarjolla olevia kurssivaihtoehtoja osoitteesta https://www.pinupgarage.fi/ 

Jatkossa saat seurata matkani vaiheita täällä Mummula mutkan takana-blogissa ja Tyylilyylin työhuoneessa, jonka löydät Pin-Up Garagen sivustolta. Kerron seuraavaksi siitä, miten tämän henkisen hyvinvoinnin lisäksi olen alkanut tehdä töitä fyysisen hyvinvointini hyväksi. Uusin harrastukseni, burleskitanssi on antanut sillä saralla jo paljon. Lisää siis tulossa, joten jääthän kuulolle!

Mukavaa maanantai-iltaa! 


sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Mietin, miksi reagoin aina yhä vaan samalla tavoin tiettyihin tilanteisiin ja tapahtumiin? Miksi en opi, vaikka olen nyt opetellut jo yli 50 vuoden ajan sitä, miten minun pitäisi toimia. Kuka sen sitten määrää, miten meidän tulee käyttäytyä ja miksi niin? Miten eri elämänkokemuksen vaikuttavat siihen, miten reagoimme esimerkiksi kiusaamiseen, vastoinkäymisiin ja pahaan mieleen? Tässä muutama esimerkki siitä, miten lukittautuneita ja kaavoihin kangistuneita toimintamallimme usein ovat. Niistä malleista irtipääsemiseksi ihmisen täytyy tehdä lujasti töitä.

Esimerkki 1. Olen väsynyt. Olen kiukkuinen siitä, etten saanut sittenkään tehtyä asioita, joita olisin halunnut tehdä. Kukaan muu ei minua siitä moiti. Itse olen oman itseni piiskuri, joka armotta jaksaa kerta toisensa jälkeen haukkua pienen sisälläni asuvan suorittajan lyttyyn. "Senkin surkimus! Olet niin laiska, ettet tätäkään saanut hoidettua!" Miksi en opi olemaan armollinen itselleni ja väsyneenä todeta: "Huomenna on uusi päivä. Teen sitten, kun olo on parempi ja voimat riittävät." Ei se vaan mene niin. Jokin minussa katsoo oikeudekseen rangaista, ahdistaa ja kiduttaa huonolla omallatunnolla ja omaan itseeni kohdistuvalla halveksuvalla ylenkatseella yhä uudelleen ja uudelleen, virheistä oppimatta. Note to self: Tuhoa se, joka ahdistaa ja kiduttaa. Rakasta, ole armollinen ja kunnioita omaa itseäsi osaajana ja tekijänä, vaikka aina et jaksa, etkä onnistu.

Esimerkki 2. Olen väsynyt ja syvästi loukkaantunut toisten, minulle itse asiassa täysin yhdentekevien ihmisten itseeni kohdistuneista puheista. Sen sijaan, että antaisin niiden mennä ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, märehdin ikävissäni ja sydän kasaan rutattuna asioita, joille en voi mitään. Koen olevani huono, riittämätön, ammattitaidoton ja onneton. Siinä samassa se lähtee: hyökkäys! En ole koskaan fyysisesti tapellut, mutta puolustautunut kyllä. Sanallisesti olen myös hyökännyt, enkä tyydy siinä vähään. Hyökkään, menetän kasvoni ja kärsin. Itken, vaikerran omaa hölmöyttäni ja valvon öitä. Enää en saa sanomattomaksi niitä sanoja, joita kohdistin minua loukanneeseen joukkoon ja mukana olleisiin syyttömiinkin. Vihaan sitä häpeää, sitä arvottomuutta ja uskomatonta epätoivoa. Menetin ilmeisesti tälläkin kertaa kasvojeni lisäksi myös mahdollisuuksia, joiden olisi pitänyt avata ovia tulevaisuuteen. Nyt paiskasin ne ovet suoraan päin omia kasvojani, loukaten samalla muitakin. Ovet sulkeutuivat kenties pysyvästi. Olin tyhmä, epäammattimainen ja aivan liian nopea toiminnassani. Kannan sitä taakkaa mukanani jatkossa. Häpeä on ihmisen oma. Sitä ei voi jakaa.


Nämä esimerkit eivät ole tuoreita, mutta ne ovat haastaneet minut pohtimaan omaa elämääni ja sitä, minkä mukaan toimin erilaisissa tilanteissa. Ensimmäisessä esimerkissä noudatan ikuista, tuttua kaavaani. Pidän itseäni huonona, riittämättömänä ja epäonnistujana. Olen kasvanut siihen ajatukseen, jonka mukaan pitää jaksaa suorittaa. Pitää olla hyvä ja riittävä. Pitää olla vähintään paras, ainakin se, mihin itse tietää pystyvänsä. Ei saa löysäillä. Miten se voi olla niin äärimmäisen tiukassa sisäänrakennettuna minuun? Jospa voisin laskea rimaa, itse itselleni, oman hyvinvointini takia. Yritän sitä edelleen. Uudelleen ja uudelleen ystävät ja työkaverit ja ammatti-ihmiset ympärilläni kehottavat minua armollisuuteen itseäni kohtaan. Ymmärrän sen järjen tasolla ja yritän. Silti. Jatkan itseni sättimistä ja mollaamista.



Esimerkissä 2 tapahtuu se, mitä en saisi koskaan päästää tapahtumaan. Menetän hallinnan. Otteeni irtoaa ja syöksyn päin sitä, mitä pelkään. Sitä mikä loukkaa ja ahdistaa. Syöksyn pää edellä. Loukkaan ja loukkaannun itsekin lisää. Pelkään sitä, että tilanteet vain karkaavat käsistäni. Kun tilanne on ohi, alkaa helvetti. Olen luuseri, luusereista pahin. Ovet edessäni sulkeutuvat syystä, jonka itse aiheutin, enkä vaan uskalla koputella niille uudelleen. Jos voisin, ottaisin takaisin kaikki. Peruisin, ottaisin itseäni tiukemmin niskasta kiinni ja kärsisin yksinäni. Sekin on vaan jokin opittu reaktio. Kun sinua uhataan ja loukataan, hyökkää kimppuun ja loukkaa takaisin. Ehkä sekin johtuu kokemastani. Kiusattuna, joskin vasta aikuisena, opin, etten jää tuleen makaamaan. Ensimmäinen reaktioni on pako. Työni on sellaista, etten voi noin vain paeta. Käyn hengittämässä naistenhuoneessa ja pesen kasvoni. Palaan. Olen yhä loukattu ja arvoton. Miten toimii sellainen, joka ei pääse pakenemaan? Hyökkää tietenkin. Olen hyökännyt, raivonnut, itkenyt ja hävinnyt. Jokainen kerta on minulle epäonnistuminen, kasvojen menettäminen on pahinta. Kuinka oppisin tyyneyttä ja mielenrauhaa, itseni arvostamista ja tyytymistä asemaani, vaatimattomuutta ja nöyryyttä? En ole tarkoituksellisesti ilkeä, mutta hallinnanmenetys sekoittaa pasmat pahasti, enkä pääse siitä yli. Nöyryys on aivan eri asia kuin nöyryytys. Haluan oppia nöyryyttä, enkä kokea itseäni nöyryytetyksi. Mikään ei pilaa tulevaisuuttani yhtä tehokkaasti kuin se, että itse sen tuhoan. Eikö tämä ole jo nähty?

Opettelen, yritän parhaani, enkä luovuta. Tänään olen vielä palasina, rikki. Mutta kuten Jumalatarkuvauksessa käydessäni totesin, olen päättänyt jättää taakseni menneen ja aloittaa alusta. En anna minkään ulkoa tulevan viedä omaa elämääni. En myöskään anna itseni tehdä tuhojaan enää. Liikaa kidutusta, ahdistusta ja kaikkea kurjaa. Nyt vaan pusken päin tuulta ja tuiskua, leuka pystyssä ja itseeni luottaen. Paranen, opin ja uskallan vielä jonakin päivänä luottaa. Opin vielä rakastamaan ja arvostamaan itseäni, vaikka se tällaisina päivinä onkin vaikeaa.


Eilinen päivä Pin-Up Garagen Sparkling Saturdayssa nosti näitä mietteitä pinnalle. Teemana oli tällä kertaa itsestään huolen pitäminen. Olen aloittanut pitkän matkan kohti Jumalataroloa ja hyvää fiilistä, joka ei ole enää muista ihmisistä kiinni. Läheiseni ovat täällä ja toivon heidän ymmärtävän, että nyt oman minun aikani. Minun vuoroni etsiä itseäni, onneani ja tulevaisuuttani. Se tulee olemaan työtä, jota teen tietoisesti, intensiivisesti ja pitkäjänteisesti. Vielä koittaa sekin päivä, jolloin voin olla ehjä ja kokonainen. Uskon, että löysin siihen uusia voimia voimia eilisen kiinnostavan ja innostavan koulutuksen avulla. Suosittelen kaikille lämmöllä näitä voimaannuttavia iltapäiviä, jotka järjestetään kerran kuussa Pin-Up Garagen tiloissa Strömforsissa. Kerron myöhemmin lisää näistä tapahtumista.

Eilinen oli myös kuvauspäivä mallikurssilla. Tämän kerran teemana oli 50-luku. Siitäkin lisää myöhemmin. Valokuvattavana olo on ollut aiemmin minulle kauhistus. Nyt herään siinä eloon ja tajuan, kuinka nautin niistä hetkistä. Näin voin ikään kuin mennä rooliin, olla jumalaisen upea nainen ja uskaltaa. Arkiminä peilaa ja miettii, uskaltaako. Kameran edessä en mieti. Siinä vaan nautin.

Ihanaa alkavaa viikkoa teille kaikille näin pitkästä aikaa!



sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Kiire, se pieni pirulainen

Miksi meillä on aina olevinaan kiire? Vaativa työ, perhe, harrastukset ja kaikki tämä nykyaikaan kuuluva median tarjoamien uutisten ja tietojen tulva, liikenne, ärsyketulva äänien ja valojen, kasvojen ja jopa hajujen sekä makujen muodossa on valtavan kuormittavaa. Itse koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja sellaista huonoksi omaksitunnoksi kutsuttavaa kaiherrusta mielessäni. Miksi? Onko syynä tämä ulkoa päin tuleva tulva, vaiko minun itse itselleni asettamat vaatimukset, joista on vaikea päästää irti?



Jos mietin yllä esittämiäni kiireen aiheuttajia yksitellen, voisin todeta, että meidän opettajien työn kuormittavuus on kasvanut vuosien mittaan. Kyllä, se vaan on niin, että kun opetustoimesta säästetään, opettajille sysätään lisää tehtäviä. Monet näistä tehtävistä ovat sellaisia, joihin meillä ei ole maisterinkoulutuksessamme ollut minkäänlaista kosketusta. Lähinnä moniammatillinen yhteistyö, koulun ja kodin välisten suhteiden hoito, (sekin lähes reaaliaikaista ja sähköistä nykyään). Oman haasteensa tuo lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä syrjäytyminen yhteiskunnasta tai vaikkapa erilaisten mielenterveysongelmien hoidosta säästettyjen verovarojen takia joukossamme kulkevien avuntarvitsijoiden kasvanut määrä. Nämä ovat näitä vaativia ja silti tuiki tärkeitä, työllistäviä ja kuormittavia asioita. Kun vielä lisätään erilaisten lippulappusten, joita täytyy täytellä ja päivittää ja kirjata ylös, jatkuvasti lisääntyvä määrä, ollaankin riittämättömyyden suossa jo aika pitkällä. Jos aiot jatkossa pärjätä, sinun laskettava vaatimustasoasi jostain. Mistä? Opetuksestako, vaikka se on mielestäni edelleen se opettajan työn perustehtävä? Kasvatuksesta, joka yhä enemmän siirtyy kodeilta koululle, vaikka se perinteisesti on ollut kodin tehtävä. En koe sitä oikeaksi "säästökohteeksi". Mistä tingin? Ei näistä kaikista moniammatillisista yhteistyömuodoista, ei kodin ja koulun yhteistyöstäkään, eikä erilaisten suunnitelmien, tutkimusten ja kirjausten tekemisestä. Kiky on myös meidän opettajien arkipäivää, sillä saimme lisää 12 kahden tunnin pakollista kokousta... Sekö tätä yhteiskuntaa sitten avittaa eteenpäin? Enpä usko. Niinpä jo aikanani ajauduin työuupumukseen ja riittämättömyyden tunne vain ahdisti lisää. Työterveyspsykologin neuvo oli: Älä anna 100% panosta. Opi tyytymään esim. 80% työtehoon. Sillä lailla! Sepä tietää juustohöylälle hommia, jos kaikesta siivutan ohuelti pois, ettei mikään osio työstäni kärsisi. Ja silti; rakastan työtäni!

Aina menossa?


Perhe on kohdallani tällä hetkellä mies, koira ja kaksi kissaa. Lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheensä tai muut kuvionsa. Toki laajennettuun perhekäsitykseeni kuuluvat niin lapset, miniät ja vävyt, kuin lapsenlapsetkin. Lähisuku on tärkeä, mutta yhteydenpito on vähäistä, kun vaan ei ehdi tai ei jaksa. Perhe antaa voimaa. Toisaalta kaikki muu, mitä teen, on pois perheeni yhteisestä ajasta ja sekin on taas omiaan aiheuttamaan huonoa omaatuntoa. Pakko on välillä opetella ihan tieten tahtoen oman ajan ottoa ja tervettä itsekkyyttä. Se vaan on niin, että vasta rentoutuneena ja hyvinvoivana minulla on perheelleni ja läheisilleni riittävästi annettavaa. Kiireinen ja stressaantunut ihminen kaiken sen ulkoa päin tulevan tulvan keskellä ei ole henkisesti läsnä, vaikka maallisen tomumajansa paikalle raahaakin. Tällä hetkellä panostankin erityisesti juuri tähän osioon. Haluan saada itseni kuntoon, niin henkisesti, fyysisesti kuin vielä ulkoisestikin. Ajankäytön hallinta on minulle vaikeaa, mutta opettelen. Omaa aikaa on vaan varattava, vaikka mikä olisi. Se ei ole muusta pois, jos sitten pystyn panostamaan lisää muilla osa-alueilla elämässäni.

Rauha, torstaina 5 kk


Luulisin, että harrastukseni ovat myös samalla tavoin sekä kuormittavia että antavat minulle ekstraenergiaa. Se hetki, jolloin päässäni pohdin, jaksanko, onko pakko lähteä, voinko keksiä tekosyyn, on raskain. Kun sen ylitän ja voitan itseni, menen mukaan harrastamaan tai alan tehdä omia käsityöhommiani tai vaikka marjastan metsässä koiran kanssa, olen aivan onnessani. Pääsen helposti flow-tilaan ollessani rakkaiden asioitteni äärellä. Uppoudun neulomaan, ompelemaan, luen hyvää kirjaa, valokuvaan, retkeilen luonnossa, kalastan, marjastan, harrastan pin-upia tai muuta mukavaa. Välillä yksin, välillä muiden ihmisten seurassa. Vähän vähemmälle ovat jääneet nyt ne harrastukset, jotka tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan ja joissa on mukana monia ihmisiä. Aina en jaksa olla ihmisten seurassa, sillä työni on nimenomaan sitä ihmisten parissa tapahtuvaa ja siksikin kontaktikiintiö voi olla täynnä jo iltapäivällä. Työpäivän jälkeen kotiin on aina ihana palata. Olen pohjimmiltani koti-ihminen. Koirani Rauha odottaa minua ja sen antama tervetuliaisvastaanotto on aina yhtä ylitsevuotavan lämmin ja innokas. Siksikin on monesti vaikea lähteä, kun on kotiin päässyt. Koiran kanssakin on kiva harrastaa omaan tahtiin, kuten nyt tänä viikonloppunakin. Kävimme lauantaina reippaan lenkin naapurin ja hänen koiransa kanssa. Koirat saivat juosta vapaina ja meillä riitti keskusteltavaa. Mikään ei ollut aikaan sidottua, ei lähtö- eikä tuloaikoja. Ei valmista suunnitelmaa. Se on minulle uusi ja innostava asia, sillä olen huono tarttumaan hetkeen. Olen suunnittelun orja, enkä osaa heittäytyä. Kaikenlainen spontaanius on kaukana minusta, joten haluan tietää, mihin aikaan mitäkin tapahtuu ja miksi. Koirani avulla opettelen spontaania hetkeen tarttumista, vaikka sään ja fiiliksen mukaan lenkille lähtöä ilman tarkkaa aikataulutusta. Se tekee sielulle hyvää.



Saan usein palautetta siitä, että "räplään" kännykkää tai tablettia liikaa. Ja mitä sitten teen? Räplään lisää. Sehän on meillä yleensä aina mukana, eikä ole vaikeaa käyttää päivän mittaan useita tunteja ihan vaan selaillen Facebookia, Instagramia, Pinterestiä tai Twitteriä, ilman sen kummempaa hyötyä. Pitääkö kaikella sitten olla merkitys, tarkoitus, suunniteltu agenda ja lähtökohta, josta tavoittelemme hyötyä? Voisiko ihminen tehdä vain tahtomiaan asioita ilman huonoa omaatuntoa? Minulle tämä on ehkä eräänlainen opittu pakoreitti ahdistuksesta ja arjen kiireestä. Pakenen nykyhetkeä, olen virtuaalisesti läsnä, enkä kuule tai näe ympärillä tapahtuvia asioita. Siihen olen nyt päättänyt ottaa uudenlaisen asenteen. En aio jatkossa "roikkua" Fb:ssa niin paljoa, enkä käyttää sitä ajanvietteenä. Minulla on miljoona kertaa parempaakin tekemistä, mutta minun on vaan löydettävä tieni niiden asioiden äärelle takaisin. Olen matkalla. Olen opetellut hiukan mindfulnessia, tietoista läsnäoloa tässä hetkessä. Pysähdyn, hengitän ja rekisteröin aisteillani asioita. Kuulen, näen ja tunnen, missä olen, mitä ympärilläni tapahtuu. Omaan kehoonkin löytyy uudenlainen yhteys, kun keskittyy ajattelemaan sitä osa kerrallaan. Käy ikään kuin skannaamalla läpi koko kehon ja sen tuntemukset. Uskotteko, miten virkistävää ja rauhoittavaa se voikaan olla! Tätä haluan koko ajan oppia lisää.



Olen aloittanut kuuntelemaan Anna Perhon kirjaa Antisäätäjä äänikirjana Suplasta. Se on eräänlainen vastaus siihen, mitä tällä kiireen ja stressin poistamisella omasta elämästäni haen. Ajankäytönhallintaa, sitä minun on pakko oppia. Eikä vain pakko, sillä sitä todella myös haluan oppia. Kiinnostuksen kohteita on niin paljon, etten mitenkään oman työni ja perheeni kanssa viettämäni ajan lisäksi saa revittyä vuorokaudesta enempää aikaa kaikkeen siihen, mitä mielelläni tekisin. Nyt on aika tarttua tähän ongelmaan ja löytää siihen apukeinoja. Kesytän stressin. Otan itseni huomioon ja nautin elämästäni. Ota sinäkin, nauti, vapaudu kiireen ahdistavasta kierteestä ja päästä irti. Ennen kaikkea, päästän itsekin irti.  En putoa, en mene rikki, vaikka irti päästäminen onkin aina ollut vaikeaa minulle. Olen vahva ja aikuinen, minä selviän. Prosessi on jo käynnissä. Kerron, miten se etenee. Pysy mukana matkallani, niin näet, miten onnistun tässä kaikessa!




Hyvää alkavaa viikkoa, ystävät! Enää kaksi työviikkoa ja sitten on aika syyslomailla!

tiistai 22. elokuuta 2017

Toinen blogini, Tyylilyylin työhuone

Tämä alla oleva teksti ja kuvat on julkaistu Pin-up Garagen sivuilla ilmestyvässä blogissani Tyylilyylin työhuone. Löydät jatkossa sen osoitteesta https://www.pinupgarage.fi/2017/08/rakkaus/
Mummula mutkan takana -blogini ei ole loppumassa, vaan tänne postailen kaikenlaista muuta asiaa jatkossakin. Tämä aihe on kuitenkin henkilokohtaisesti niin tärkeä, että haluan sen kanssanne jakaa täälläkin.

Olkaa hyvät, tässä teille Tyylilyylin työhuone ja pin-up -kuvioissa käyttämäni "taiteilijanimi" Ruby Spark on tämän tekstin kirjoittaja. Yllätyin tämän tekstin tiimoilta saamani palautteen määrästä ja toivon, että myös täällä aiheesta syntyisi keskustelua.


Rakkaus. Piste.

Edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin siitä, miltä minusta on tuntunut jo pitkän aikaa tässä pitkässä, tiiviissä ja merkityksellisessä parisuhteessa. Olin jo täysin valmistautunut antamaan periksi, luovuttamaan ja elämään lopun elämääni yksin. Olin masentunut, epätoivoinen, yksinäinenkin. En ollut juuri koskaan yksin, mutta tiedättehän, että toisen ihmisen seurassakin voi olla yksinäinen. Olin todellakin elänyt monta kriisiä läpi ja yrittänyt taiteilla työn ja kotiarjen, harrastusten ja parisuhteen sekä satunnaisten, ennakoimattomien sairastumisten keskellä. Sitä uupumuksen määrää on vaikea sanoin kuvailla. Syvä kuoppa, uskomaton kuilu, jonka reunalta olin pudonnut jo aikaa sitten, eikä minkäänlaista mahdollisuutta tilanteen korjaamiseen enää ollut näköpiirissä. Aloin kyseenalaistaa osaamiseni, ammattitaitoni, ystävyyssuhteeni ja kaiken sen, mikä oli ollut minulle ikään kuin itsestään selvää. Parisuhteeni kuului niihin asioihin myös. Koin, etten ollut tärkeä toiselle, mutta samalla itse laiminlöin kumppaniani ja etäännytin meitä toisistamme.
Poseerauskurssilta
Aloin kuitenkin taistella. Ensin taistelin itseni puolesta. Omanarvontuntoni, itsevarmuuteni ja omien tarpeitteni puolesta tein enemmän kuin koskaan ennen. Syvän itseinhon ja –säälin jälkeen tajusin, ettei kukaan tule apuun, ellen itse itseäni pelasta. Tein muutoksia elämääni, aloin uudelleen nauttia elämän pienistä, yksittäisistä onnenhetkistä ja vaikkapa vain vastaantulijan hymystä, linnunlaulusta tai vehreästä Suomen kesästä. Ajattelin positiivisia asioita, yritin todella ja annoin myös ystävieni tukea ja auttaa. Päästin viimein muita ihmisiä lähelleni, ja yhtäkkiä sen henkisen suojamuurin läpi alkoi päästä jo ennestään läheisiä ja myös uusia ystäviä löytyi rakkaan pin-up –harrastukseni parista. Tajusin, että minullakin on arvoa, enkä koskaan saisi päästää itseäni vajoamaan niin syvälle negatiivisten energiasyöppöjen ja masennuksen valtaan. Aloin nousta kuilun seinää vähitellen, kunnes tajusin palanneeni ”elävien pariin”. Tiedän, että paraneminen ei tapahdu hetkessä, mutta tiedän myös, etten kamppaile yksin.
Poseerauskurssi
Olin ollut niin lukossa, niin sulkeutunut omaan, syvään masennukseeni, etten kyennyt antamaan itsestäni mitään muille. Kun masennus alkoi taas väistyä, luulin jo kadottaneeni matkakumppanin, jonka kanssa yhteistä tietä on kuljettu yli 31 vuotta jo. Myös hän taisi tajuta, että olen hyppäämässä kuiluun takaisin, katoamassa muurini taakse ja lähtemässä etsimään uutta polkua. Silloin tapahtui jotain täysin yllättävää. Rakkaus tuli. Se, mikä oli ollut kateissa ja mitä en päästänyt enää pilkahtamaan sydämestäni, tuli ja raivasi tiensä takaisin. Olin jo melko varma, ettei se enää tulisi, kunnes aloin uudelleen nähdä sen lähelläni. Rakkaus on ravintoa sielulle, se on se positiivinen energia, joka auttaa ylös kuilun pohjalta ja vaatii tilaa läheisyydelle ja lämmölle. Se on se pieni ikävä, jonka tuntee, kun toinen on poissa. Se on se kutkuttava jännitys, jonka tuntee, kun toinen lähestyy. Ei ole vaihtoehtoa. On vain rakkaus. Se täyttää joka solun ja kelluttaa keveässä onnentunteessa, jonka olin jo melkein unohtanut. Mikään ei voi sitä tunnetta voittaa, kun sen voiman ymmärtää.
Poseerauskurssi
Tiedän aiheuttaneeni toiselle tuskaa. Tiedän olleeni etäinen niin, että toinen on kokenut samanlaista yksinäisyyttä kuin minä, yhdessä ollessakin. Olen ollut itse niin kateissa, että toinen on luullut rakkauden kokonaan kadonneen tai mikä vielä raaempaa, kohdistuneen johonkin toiseen ihmiseen. Ei. Rakkaus on. Se on se sama rakkaus, jonka kohtasin elämässäni ensimmäistä kertaa tämän ihmisen kanssa vuosia sitten. Se asuu meissä ja muuttuu vuosien kuluessa. Se antaa anteeksi, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei ole katkera eikä koskaan halua vahingoittaa toista ihmistä. Enää en kamppaile vastaan. Teen töitä tämän rakkauden eteen ja otan siitä kaiken sen irti, mitä rakkaani on valmis minulle antamaan. Lämpö ja läheisyys, asioiden jakaminen toisen kanssa ja luottamuksen molemminpuolisuus ovat avainasioita pitkässä suhteessa. Ehkä niiden varassa jaksamme vielä toiset 30 vuotta.

Mistä rakkaus kumpuaa? Mikä on se maaperä, jossa se sitten kasvaa? Olen näiden vaiheiden kautta viimein ymmärtänyt, että ensin minun on rakastettava itseäni, en ennen voi antaa rakkautta toisille. Jokainen äiti, puoliso, iäkkäiden vanhempien tytär, ihan kuka tahansa nainen voi varmasti välillä ajautua tilanteeseen, jossa ajattelee enemmän toisten hyvinvointia ja samalla laiminlyö omaansa. Itse muistan ne vuodet, jolloin lapseni olivat vielä pieniä ja olin heissä kiinni tiukoilla siteillä, jotka olivat minun itse sitomiani. Rakkaus omia lapsia ja omaa perhettä, läheisiä kohtaan voi haukata niin suuren palan ihmisen sydämestä, että sen varjolla ikään kuin antaa itselleen luvan keskittyä vain siihen, unohtaen itsensä. Minulle kävi niin. Lihosin, ulkonäköni ei oikein jaksanut kiinnostaa, eivätkä vaatteet, joista valitsin yleensä ne peittävät, tummat ja huomaamattomat, mahdollisimman helpot. Luulin, etten ansainnut enempää. Nyt olen herännyt ja nautin siitä, että pidän hyvää huolta itsestäni. Samalla annan rakkautta läheisilleni entistä helpommin ja myös otan sitä vastaan. Omaa itseään täytyy osata ja uskaltaa rakastaa, jotta voi päästä tähän vaiheeseen elämässään. Minun on viimein hyvä olla itseni kanssa. En pelkää tunteitani, enkä väsymystäni, koska tiedän, että minulla on keinot käsitellä niitä. Hellin ja hemmottelen itseäni, rakastan ennen vihaamiani reisiä, takapuolta, poskia ja vatsan pömppöä. Ne ovat osa minua. Minä olen riittävä, olen rakastamisen arvoinen.
Rakastu sinäkin itseesi! Muista osallistua 24.8.2017 Pin-up Garagen ilmaiseen Rakastu itseesi-webinaariin. Tässä linkki, josta voit ilmoittautua mukaan! https://pinupgaragefi.mystagingwebsite.com/rakastu-itseesi-webinaari-ilmoittautuminen/
Seuraavassa postauksessani ommellaan Tyylilyylin työhuoneella. Muokkaan muutamaa mekkoa, korjaan ja tuunaan. Muistathan olla mukana!
Terveisin, Miss Ruby Spark Tyylilyylin työhuoneelta

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Uupumisesta uuteen alkuun

Aloitin työt koulujen alkaessa tällä viikolla ihan uudessa paikassa. Sama työnantaja, sama kaupunki, mutta eri koulu nyt tänä vuonna. Kesällä soi puhelin ja tätä paikkaa tarjottiin minulle yllättäen. Olin innoissani, sillä vaikka hurjan hyvin viihdyn siellä omalla, vakituisella koulullani, on vaihtelu aina paikallaan. Olen ns. ilmastopakolainen, eli sisäilmaongelmia paossa toisella koululla. Muutenkin minulla on elämässäni menossa jonkinlainen murrosvaihe, joku myöhäinen murrosikä tai muu kaaos, joten ei paljon parempaan saumaan olisi voinut osua, tämä vaihdos. Olen tyytyväinen. Olen motivoitunut. Uudistunut. Olen innostunut ja kaikkea sitä, mitä voi parhaimmillaan olla, kun aloittaa uudelleen, uudessa paikassa.

Tässä vielä typötyhjä käytävä ennen koulun alkua
 
Itselleni uusi alku, oli se sitten kouluvuosina oman uuden kouluvuoden aloitus tai nyt aikuisena uudessa työssä aloitus, loman jälkeen uuden lukukauden aloitus tai vaikkapa uuden harrastuksen aloitus, on aina ollut tärkeää ja innostavaa aikaa. Muistan lapsuudestani, kuinka joka vuosi itselleni vannoin, että nyt huolehdin kaikki koulutavarani, kirjoitan aina vaan siistimmin ja luen kaikki läksyt entistäkin paremmin. Jonkin aikaa sitä ihmeteltyäni, huomasin, että näinhän minä aina teen. Ei tarvitse yrittää enempää kuin sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä sopii omaan tilanteeseen. Työuupumus on hyökännyt kimppuuni salakavalasti kaksi kertaa. Työterveyspsykologi sanoi, että yritän liikaa. Pitäisi tehdä kaikki noin 80% teholla ja hyväksyä se, ettei anna itsestään enempää. Yritän. Mikäpä siinä, jos vaan saan itselleni vakiintumaan sellaiset työtavat, ettei tarvitsekaan enempää. Samaan, tai ainakin yhtä hyvään, lopputulokseen voi päästä kuluttamatta omia voimavarojaan loppuun tai joutumatta tinkimään omasta yksityiselämästään työn takia.
 
Aloin opetella ajankäyttöni hallintaa vasta nyt. Olen siitä monesti aiemminkin kiinnostunut, mutta minun ongelmani on se, että maailma on niin täynnä kaikkea mahdottoman mielenkiintoista, etten vaan ole saanut aiemmin aloitettua. Nyt tilasin kirjan, "Ajanhallinta valmennusopas - ota supervoimat käyttöösi" ja päätin kokeilla, auttaisiko se mitään. Omat energia- ja aikasyöpöt pitänee oppia tunnistamaan ja sitä kautta tarttua ajanhallintaan tosissaan. Ei siksi, että joku muu määrää, vaan siksi, että haluan itse saada elämästäni kiinni ja hallita sitä, mitä teen ja milloin mitäkin teen. 


Tyhjä luokka odottaa
 
Omista aikasyöpöistäni tunnistan ainakin somessa hengailun. Nykyään se on niin helppoa ja nopeaa, kun kaivan laukustani puhelimen ja avaan näytön. Siinähän se Facebook jo levittäytyy nenän eteen. Kuulun lukemattomiin ryhmiin, seuraan monenlaisia asioita, luen uutisvirtaa ja päivitän itsekin joka päivä jotain kuulumisiani. Tunnustan myös, että rakastan erilaisia lainauksia ja mietelauseita. Niitä tulee jaettua omalla seinälläkin. Sitten piipahdan Instagramiin ja sieltä Pinterestiin ja ehkä vielä Youtubeen jne. Miten äkkiä aikaa kuluukaan ihan jonninjoutavaan höpinään, kun en sitä käyttöä vielä ole rajoittanut. Asensin kyllä itselleni sellaisen seurantasovelluksen, joka laskee, kuinka usein avaan näyttölukon ja missä sovelluksessa vietän minkäkin verran aikaa päivittäin. Mielenkiintoista. Osa liittyy harrastuksiini, osa suoranaisesti työhöni, mutta silti tiedän, että saman asian voisin tehdä myös toisin.
 
 
Yksi olennainen asia työssäjaksamisen kannalta on riittävä uni. Olen kärsinyt rankoista jaksoista, joiden aikana olen nukkunut vasta aamuyön tunteina ja sehän ei pitkän päälle riitä. Nyt uni on kunnossa. Sitä täytyisi vaan muistaa mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla olisi pirteämpi. Riittävä uni minulle olisi siinä 8 tunnin paikkeilla. Sen jälkeen heräilen jo itsekin, ilman kelloa. Myös se, ettei näitä käteen niin helposti jämähtäviä mobiililaitteita veisi ollenkaan sinne sänkyyn, vaan rauhoittaisi itsensä esimerkiksi lukemalla hyvää kirjaa tai kuuntelemalla jonkun mindfulness-harjoituksen, voisi olla hyvä tapa. Silti minulla menee usein uutisten lukemiseksi, pasianssin tai Mahjongin pelaamiseksi tai sudokun tekemiseksi - puhelimella. Se ei auta unen tuloa. Päin vastoin se aiheuttaa varmaan kuormitusta muutenkin kuormittavan päivän jälkeen.
 
Rauha lenkille lähdössä
 
Nollaaminen, eli jonkinlainen rentouttava toiminta työpäivän jälkeen, on myös jaksamisen avain. Se on omalla kohdallani jäänyt viime vuosina liian vähäiseksi, sillä olen päätynyt sellaiseen kierteeseen, jossa teen ja teen, enkä lopulta saa enää mitään valmiiksi. Nyt se riittää minulle. Olen saanut oman uuden lenkkikaverin, Rauhan, kesällä ja sen kanssa tänäkin iltana paineltiin pitkin metsää polkuja pitkin. Metsä rauhoittaa mieltä. Ihmisen on siellä hyvä olla. Ääniä, tuoksuja, värejä, makuja, aistit saavat siellä monenlaista nautintoa. Ja tuo minun pieni koiravauvani on vilpittömän iloinen seuralainen, se katsoo minua silmiin täynnä rakkautta ja iloa. Miten olen voinut elää ilman koiraa näin kauan? Joka päivä koira pakottaa lähtemään ulos, katsomaan maailmaa uusin silmin ja ihastelemaan kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jonka keskellä elämme. Maailman järkyttävät terroriuutiset ja työttömyystilastot, "kikyt ja sotet" ja muut uutisotsikot katoavat mielestäni metsälenkeillä ja taas jaksan. Rauha toi tullessaan paitsi rakkautta ja iloa, myös rutkasti mielenrauhaa. 

Rauha poseeraa jaloissani
 
Näissä mietteissä toivon oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
 
 


torstai 10. elokuuta 2017

Rauha, pieni pentukoululainen

Meidän energiapakkaus, Rauha, on huomenna jo 14 viikon ikäinen. Eläinlääkäriaseman aulassa olevalla vaa'alla punnitsimme pennun viikko sitten ja sen paino oli 12,9 kg. Ei mikään keijukainen tämä meidän pikkuneiti. Isoista tassuista päätellen siitä kasvaa varmasti aika kookas kultainennoutaja. Samaa sanoi pentukoulun kouluttajakin, kun näki Rauhan ensimmäistä kertaa.

Kasvihuoneessa häärii apulainen

Apulainen juoksee joka paikkaan perässä

Mamman masun päällä makoilu on mukavaa


Koska kyseessä on näinkin iso koirarotu, mielestämme on äärimmäisen tärkeää kouluttaa koira hyvin. Pikkukoirissakin löytyy varsinaisia tyranneja, mutta jos tällainen esim. 30-kiloinen tai isompi koira ei ole ulkoillessa taluttajansa hallinnassa, on vaaratilanteita kenties luvassa. Kilttihän kultainennoutaja on, eikä tahdo kellekään pahaa, mutta vetää kovaa, jos sellaisen mahdollisuuden saa. Meidän Molli, lapsuuteni rakas labradori, vetäisi aikoinaan isotätini nurin ja siinä sitä mentiin pitkin puistokäytävää polvet ruvella. Molli oli silloin vielä pentu, mutta se oli kova vetämään hihnassa. Kiltti, maailman lempein, mutta vahva kuin härkä. Itse olin lapsi, enkä siis vielä silloin Mollia ulkoiluttanut, mutta isompana toki kyllä.

Etsin siis tämän kokemuksen ja kuulemieni tarinoiden innoittamana pentukoulua, jossa Rauha (ja minä sen emäntänä) oppisi koiran peruskäytöstapoja, joiden avulla se on helpompi kumppani niin kaduilla, kuin maastossakin kulkiessa. Googlen avulla löysin sitten koirakoulun nimeltä Oppitassu, jonka sijainti oli meille sopiva. Ilmoitin Rauhan mukaan mukaan "Pennusta fiksuksi koiraksi"-kurssille, joka kokoontuu rauhallisessa paikassa, viiden pennun ryhmissä viisi kertaa, kerran viikossa. Olin malttamaton, mutta sopivan ryhmän aloitus osui vasta tälle viikolle, joten tiistaina, 8.8. Rauha aloitti pentukoulun.

Tärkeimpiä asioita ryhmässä olivat mielestäni yksilöllinen ohjaus, toisten koirakkojen antama tila ja keskittymisrauha, rauhallinen ympäristö ja hyvät toimintaohjeet. Ennakko-ohjeissa todettiin, että koulutusnameja pitää sitten olla paljon. Mikä on paljon? Onneksi ohje oli tarkka, sillä peräti 200 - 500g niitä piti ottaa mukaan. Meillä oli ehkä noin 350g, josta kyllä jäikin reilusti. Kentälle ajoimme kotoa alle vartissa, joten sijainti oli aivan mainio. Rauha oli kooltaan suurin koira, sillä mukana oli pikkurotujen edustajia ja yksi aika nuorikin pentu. Luovutusikäisestä alkaen pentukurssille voi mennä, jotta sosiaalistuminen alkaa ja pentu tottuu sekä toisiin koiriin että koulutuksen tärkeisiin oppeihin.

Kontaktinpito koiran ja minun välillä oli ihmeen helppoa siellä kentällä. Rauha jaksoi harjoitella, se oli kuin vanha tekijä, eikä häiriintynyt toisten koirien tekemisistä yhtään. Itsekin tajusin olleeni melko keskittynyt koko sen ajan, jonka koulutus kesti. Makupaloja käytettiin palkitsemiseen todella reippaaseen tahtiin. Koirakot tekivät 10 tai 20 kerran sarjoina harjoituksia ja pitivät välissä taukoja, jotta koirat jaksaisivat. Kontaktin lisäksi harjoiteltiin luopumista. Se oli minulle suurin yllätys, että meidän pieni ahmatti, Rauha-reuhaaja, keskittyi harjoitukseen täysin ja osasi mainiosti odottaa jopa avoimelta kämmeneltä koulutusnaminsa saantia. Pidin siis namin kämmenellä, odotin, että Rauha ottaa katsekontaktin ja on tökkimättä tai pomppimatta, sitten sanoin "JEP!" ja palkka oli ansaittu. Aivan uskomaton typykkä, että osasikin noin mainiosti. Mieheni istui seuraamassa koulutusta ja oli yhtä hämmästynyt! Ei jälkeäkään siitä pomppivasta pikkupiskistä, joka yrittää hypätä ruokakuppiin, kun on niin innoissaan!
Voisiko nimi olla enne?


Kotiläksyksi tuli tietenkin kontaktin harjoittelua koiraa talutettaessa ja luopumisen harjoittelua samalla tavoin kuin ryhmässä. No, arvatkaapa, onnistuiko... Kontaktista en osaa sanoa, menikö hermo minulla vai koiralla, mutta me vaan käveltiin. Ei Rauha vielä vedä, se vaan ihmettelee ympäristöään ja haistelee poikakoirien tekstarit tarkkaan. Mutta se luopuminen, se onnistuu nyt namipalojen kanssa kotona aivan mainiosti. Rauha myös istuu, menee alas noustuaan kahdelle jalalle ja käy tarpeillaan, kun sille vaan sanoo, mitä sen pitää tehdä. Onko vähän viisas pentu? Minä olen siihen niin rakastunut, että siedän pienet iltariehutkin sen varjolla.

Illalla, pentukoulun jälkeen, meillä oli väsynyt pikkukoira. Vaikka siellä ei riehuttu, kuten Rauha normaalisti iltaisin tekee, vaati uusien asioiden oppiminen, uusien hajujen haisteleminen ja uusiin koiriin tutustuminen ilmeisesti sen verran paljon pentukoiralta, että se simahti heti kotiin tultuamme. Koulutusnamien määrä korvasi kolmannen aterian, joten mahakin lienee ollut täynnä. Näin meidän pienestä pennusta tulee fiksu koira!

Huomenna minä lähden kolmeksi tunniksi jo töihin ja ensi viikolla alkavat syksyn työt toden teolla. Hyvää koulujen alkua kaikille koululaisille, niin ihmis- kuin koiralapsillekin!
 
 

maanantai 7. elokuuta 2017

Ruokarauha vaiko Rauha-ahmatti?

Meillä on meneillään viimeinen kesälomaviikko, sillä koulut alkavat ensi viikolla. Osalla suomalaisista koululaisista koulut alkavat jo tällä viikolla. Tässä vaiheessa pidempi loma tuntuu vielä kivalta, mutta tämä kostautuu sitten vuoden vaihteessa, jolloin meidän joululoma on lyhyempi kuin niillä, jotka aloittavat jo tällä viikolla koulunsa. Me nimittäin yleensä menemme töihin/kouluun jo ennen loppiaista, kun taas nämä toiset onnekkaat viettävät vielä loppiaista edeltävät päivät lomaillen.

Itse sain uusien työkuvioiden myötä hienon motivaationpuuskan ja odotan kovasti uutta työrupeamaa kuudesluokkalaisten parissa. Menen siis "lainaan" tulevan lukuvuoden ajaksi toiselle koululle, jossa ei ole sisäilmaongelmaa, ja jonka tilat on peruskorjattu nykyaikaisiksi. Se on kiva asia, ettei jatkuvista sisäilmaoireista kärsivän tarvitse kärvistellä. Nyt vaan tuskailen sen tavaramäärän kanssa, joka on roudattava huomenna varastoon uuden opettajan tavaroiden  tieltä. Mukaani otan vain osan, sillä pienten oppilaiden kanssa käytettäviä tavaroita emme uudella koulullani tarvitse.Pelit, kirjat yms. on käytävä läpi, pakattava erikseen lähtevät ja varastoon jäävät ja seulottava kaikki paperit yms. jotka ovat luokassani vielä kevään jäljiltä miten sattuu.

Tänään käytin Rauhaa, joka on nyt 13 viikon ikäinen, rokotettavana Tervakoskella Eläinlääkäriasema Helmessä, joka on mielestäni ihana paikka. Meiltä ajaa siihen hiukan alle ½ tuntia, joten matka ei ole pitkä. Lähempääkin toki löytyisi, mutta olen monen muun hyvinkääläisen tavoin tykästynyt tuohon paikkaan. Rokotuksesta koira ei ollut moksiskaan, antoi tutkiakin itsensä oikein hyvin ja käyttäytyi automatkankin moitteettomasti. Iltapäivä sillä meni nukkuessa, mutta nyt jatkuu iltariehunta, joka on vakiintunut tapa pennulla ollut koko kesän ajan. Neljän viikon kuluttua menemme sitten tehosterokotuksen hakemaan samasta paikasta. Lisäksi Rauha saa silloin rabies-rokotteen.

Rauha 13 vk ja Selma 1v. ovat parhaat kaverukset
 
Nämä kaksi, Selma-kissa ja kultaisennoutajanpentu Rauha, ovat todellakin ystävystyneet kuluneen kesän aikana. Selma on nyt vasta tekemisissä koiran kanssa, siksi sillä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista ennakkopelkoa tai inhoa koiria kohtaan. Meidän vanhempi kissamme Helmi, joka on kolmen vanha nyt, on joutunut naapurin koiran ajamana puuhun useita kertoja ja pelkää siksi koiria. Rauhaa se ei varsinaisesti pelkää, mutta pitää kuninkaallisen arvokkaasti etäisyyttä noin metrin verran koko ajan. Mietin tänään. vaikuttaako kissan ja koiran käyttäytymiseen se, että ne kasvavat toisen lajin edustajan kanssa yhdessä? Omaksuuko Rauha "kissamaisia" tapoja tai oppiiko Selma jotain koirien maailmasta? Jännää kuitenkin seurata, miten ne hakeutuvat yhteisiin leikkeihin ja kokoerosta huolimatta pärjäävät mainiosti. 

Luppakorva nukkuu mielellään mamman jaloissa.
 
Noutajamaiseen tapaansa Rauha on jo ottanut minut omakseen, eli huomaan olevani se ihminen, jota tämä koira seuraa ja jonka turviin se hakeutuu. Nukkuminen on vakiintunut niin, että se nukkuu yönsä lattialla sänkyni vieressä, eikä enää alkuviikkojen tapaan kynnysmatolla toisessa päässä taloa. Aamulla Rauha pääsee ulos edelleen 5.30, kun minulla on kello soimassa sen ulkoilutusta varten. Tehtyään tarpeensa Rauha palaa myös nukkumaan, kuten minäkin. Nyt kun loma loppuu, pitää vähän suunnitella aamutoimia uusiksi. Yleensä varmaan päiväni alkavat klo 8.00 Riihimäellä, joten puoli tuntia on varattava matkaan. Hitaana heräilijänä minä yleensä olen istuksinut omalla "aamukahvipaikallani" pitkään ja rauhassa. Nyt, koiran takia, täytyy rutiinin nopeutua ja aamulenkitys tehdään ennen töihin lähtöä. Meikki, hiukset ja aamukahvi sekä smoothie, jonka olen tottunut aamuisin syömään, ovat edelleen mukana, mutta ilman turhaa istuskelua. Uskon, että rytmi löytyy nyt, kun motivaatio on korkealla. 

Keskustelu on vilkkaasti käynnissä, kunhan vaan
ymmärtäisin, mistä nämä kaksi puhuvat.
 
Rauhan päivät eivät ole yksinäisiä, sillä onhan meillä kissat kotona myös päivisin. Ja nyt toistaiseksi kylppäriremonttia pakoon tullut kuopuksenikin asustaa meillä, joten seuraa riittää. Meidän aikataulumme ovat onneksi niin erilaiset, että lähes aina on joku kotona. Kiva koiran kannalta. Ja kun koira on kissojen kanssa talonvahtina, se haukkuu raivokkaasti tunkeilijoille, jotka uskaltavat pihaan astua. Kyllä tästä hyvä vahti vielä tulee. Täällä maalla ei ole niin tarpeen hillitä koiran haukkumista, kun lähimmät naapurit ovat n. 100 m päässä. Haukkuminen ei tietenkään ole hyvä, jos siihen ei ole tarvetta, mutta ns. pelotteluhaukku on enemmän kuin tervetullutta. Sen verran paljon on omakotitaloihin tehty murtoja viime vuosina, että koira on hyvä talossa olla. On meillä toki myös hälytysjärjestelmä, mutta koira kertoo ovelle pyrkijöille, ettei kannata tulla.
 
 
Haukkumisen sijaan on hotkiminen asia, josta olen ollut huolestunut. Rauha söi alkuun ihan tavallisesta koirankupista, jossa oli tasainen pohja. Liotan n. vartin ajan sille syötettävää kuivaruokaa, naksuja, raksuja, nappuloita, miksi niitä nyt kukakin kutsuu. Se oli yksi hätäinen lätinä, jolla kuppi tyhjeni. Otimme aikaakin. Minuutissa se söi ruokakuppinsa tyhjäksi. Aloimme tutkia vaihtoehtoja, millä hotkimista voisi vähentää. Erilaisia spiraalimaisia ruokailualustoja löytyi, mutta niihin ei liotus onnistuisi, joten ne eivät tässä vaiheessa sovi. Ne eivät myöskään sopineet sisään tavalliseen ruokakuppiin. Sitten huomasimme Biltemassa myynnissä olevan, hotkimista vähentävän kupin. Siinä on kiinteästi keskellä korkeampi "este", joka koiran täytyy syödessään huomioida. Jälleen ajanottoa ja jännitystä, kun sitä testailtiin. 2 ½ minuuttia! Ruokailuaika tuplaantui. Se oli jo edistystä. Silti Rauha ahmi, sen hengityskin oli ihan puuskuttavaa, kun oli niin kiire syödä.
 
Bilteman kuppi
 
Clas Ohlsonilta löytyi sitten ratkaisu. Aktivoiva ruoka-alusta. Se on silikonia, joustava ja pehmeä. Mahtuu sopivasti teräskuppiin, joka myös löytyi Clasun valikoimista. Siinä ruuan voi liottaa ja se todella laittaa koiran tekemään töitä ruokaillessa. Tämän kanssa ruoka-aika mullistui. Kokonaista 7 minuuttia Rauha puuhastelee saadakseen ruokansa noiden erilaisten nyppylöiden välistä keräiltyä. Ei enää hotkimista. Ruokailu on ihan toisenlaista nähtävää ja väittäisin, että myös varmasti terveellisempää koiralle itselleen. Alusta on siis irrallinen ja helposti pestävissä, kuten itse kuppikin. Suosittelen!


Hotkimisen estänyt ratkaisu,
aktivoiva ruoka-alusta!
 Nyt lomien päättyessä aion itsekin palailla omaan, terveelliseen ruokavaliooni, jonka olen tiennyt minulle sopivaksi, mutta josta olen kuluneen vuoden aikana pahasti lipsunut. Siihen ruokavalioon liittyi minulla selkeästi parempi vireystaso, joka on tärkeä asia. Uniongelmista keväällä kovastikin kärsineenä haluan olla päivisin virkeä ja öisin nukkua. Mikäpäs sen mukavampaa, kuin että elämä maistuu ja ruokailu saa olon tuntumaan virkeältä, eikä suinkaan tainnuta ruokailijaa puoliuneen. Vaikka ruokavaliooni eivät kuulu viljat, sokerit, maitotuotteet eivätkä teollisesti valmistetut einesruuat, olen samaa mieltä tämän ihanan keittiöni seinältä löytyvän kyltin kanssa. Feel natural - be natural! Luonnonmukainen ruoka on ihmisen terveyden perusta, kuten myös riittävä liikunta ja kunnon yöuni. Näillä aion saada jaksamiseni kuntoon, jälleen kerran. Jos kiinnostuitte, voin kertoilla ruokavalioasioista tarkemmin tulevissa postauksissani.


Maitotyttö keittiön seinältä
 
Huonosti ja oman ruokavalioni unohtaen syöneenä oloni on kuin tämän alla kuvassa näkyvän Lumikki-paran. Väsyttää, turvottaa ja vanha tuttu itseinho valtaa tilaa itselleen. Siitä olen pääsemässä vähitellen yli, kun nyt tiedän myös keinot siihenkin. Kerronpa muita kuulumisia, mm. pin-upin saralta ja heinäkuun lopun kisoista, tarkemmin joskus toiste. Nyt on aika seurata koiran esimerkkiä ja rauhoittua yöunille.  

Lumikki-parka ei ole tyytyväinen.
 
Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!