Menetysten vuosi takana, uusi alku edessä

On kulunut taas luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin blogipostauksen. Olen laiminlyönyt tätä henkireikääni, jonka kautta olen löytänyt upeita, uusia kontakteja ja jopa ystävyyssuhteita. Olen monesti aikonut, suunnitellut ja yrittänytkin, mutta sehän ei vaan riitä. On ryhdyttävä tuumasta toimeen. Sen teen viimein tänään, vuoden 2016 ensimmäisenä arkipäivänä.

Meillä alkoi kevätlukukausi tänään Riihimäen kouluissa. Hyvinkäällä ja monessa muussakin paikassa lapset ja opettajat tietenkin myös saavat lomailla vielä loppiaisen yli. Olen kuitenkin mielelläni töissä, edelleen viihdyn hyvin ja nautin työstäni, vaikka helppoahan se ei aina ole. Voi sitä halausten määrää, joka odotti oven suussa aamulla, kun pikkuihmiset palasivat opettajan hoteisiin kouluun! Joka kerran läikähtää lämmin tunne sydämessä, kun näitä koululaisia mietin.

Rastaanpesästä tehty kukka-asetelma haudalla

Syksy oli uskomattoman raskasta aikaa. Ehkä elämäni raskainta, luulisin. Isäni sairasti melanoomaa ja vaikka se oli leikattu, tuli etäispesäkkeitä ensin suolistoon ja sitten tänä syksynä aivoihin. Syyskuussa isä joutui sairaalaan sisään ja jo silloin hän tiesi, ettei häntä voida parantaa. Ikää oli jo paljon ja kunto oli lähes 84-vuotiaalla heikko. Sairaudet olivat vieneet nopeasti liikuntakyvyn huonoksi ja viimeinenkin liikuntakyky katosi ensimmäisten sairaalapäivien aikana. Taistelua kesti kolmisen viikkoa. Istuin sairaalassa joka päivä, vaikka välillä isä ei avannut silmiäänkään. Toisinaan hän jaksoi jutella, vaikka en aina tiennytkään, mistä oli kyse. Sain myös syöttää hänelle päivällisaikaan sitä sairaalan ruokamössöä, jota vuodepotilaille syötetään.

Isäni, Matti Olavi Helminen

Sitten tuli se aamu, jolloin tuli pelätty soitto. Isä oli siirretty yksityishuoneeseen, koska kunto oli romahtanut. Ajoin sairaalaan vauhdilla ja huomasin, että hengityskatkoja oli jo siinä vaiheessa. Istuin siellä koko päivän, isäni vaimo oli paikalla myös. Setäni Mikko tuli iltapäivällä käymään ja sitten yhtäkkiä hengityskatkos olikin lopullinen. Pitelin kiinni isästäni, taputtelin rintaa ja yritin herätellä. Pyysin, että hän vielä hengittäisi, vähän edes. Ei. Se oli siinä. Hoitajat tulivat ja lääkäri totesi isäni kuolleeksi. Koko tilanne oli yhtä aikaa kaoottinen ja silti lempeä. Sitä ei osaa sanoin kuvailla. Helpotus siitä, että kipu ja tuskaisuus ovat nyt ohi. Yhtäkkiä isättömyys. Minä, lähes viisikymppinen orpolapsi! En uskonut, että se tunneskaala, jonka olen nyt käynyt läpi, olisi voinut olla näin voimakas.

Isäni siunattiin samaan hautaan äitini ja sisareni Kaisan kanssa. Lähes päivittäin käyn haudalla edelleen. Ikävä on kova. Eilen hain joitain isäni vaatteita itselleni. Aion tehdä tilkkupeiton hänen vanhoista kauluspaidoistaan. Otin myös flanellipaidan, jossa tai oikeastaan jollaisessa hänet muistan oikeastaan aina nähneeni. Sen puen päälleni, kun ikävä on pahimmillaan. Se on pehmeä ja lämmin.

Neuloin surutyöni yhtenä vaiheena sukat, jotka puin isälleni jalkaan. Ne olivat pöllösukat, koska intohimoinen luontoharrastaja isäni oli koko ikänsä ja erityisesti pöllöt siksi, että hänen mahtavat kulmakarvansa muistuttivat pöllövaarista.

Pöllösukat taivasmatkalle

Kulmakarvat kuten isälläni

 

Menetyksestä toipuminen on vasta alussa, mutta olen saanut sen käsittelyyn apua ja tukea Hyvinkään Mielenterveysseuran Kriisikeskuksesta. Olen saanut käydä keskustelemassa siellä ja olemme käyneet läpi niitä tunteita, joita olen kokenut. Käsittelen nimittäin vieläkin äitini ja sisareni kuolemaa, vaikka he kuolivat jo vuonna 1969. Siihen aikaan ei apua tarjottu, ei leskelle, joka menetti puolet perheestään, eikä lapselle, joka jäi kaksin isän kanssa. Lähipiiri piilotti surunsa ja yritti parhaansa mukaan tukea meitä. Minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, kaikesta huolimatta.

4-vuotias Henkku oli vakava

Vuoden loppuun tuli sitten vielä toisenlainen menetys. Paavo-kissamme, joka tuossa blogin bannerissakin komeilee, sairastui ja sen kunto romahti nopeasti. Sunnuntaina kissa ulkoili ja söi, maanantaina ei muuta kuin nukkui. Tiistaiaamuna löysin sen pissalammikosta lähes tiedottomana. Eläinlääkäri antoi piikin ja nyt meillä on yksi yksinäinen pikkukissa, Helmi, enää kotona. Paavon hauta kaivettiin kotimetsään, omalle tontille. Siellä hän lepää ison kiven alla. Kiven vieritti haudalle mieheni, jolle kissan menetys oli ehkä vielä rankempaa kuin minulle. Viisas mies oli Paavokin, joten kaksi viisasta miestä meiltä lähti syksyn aikana.

Stereokissoista isompi on poissa, Helmi suree.

 

Jotta ei vaivuta kaikki porukalla synkkyyteen, on huomenna luvassa jotain aivan muuta. Tämä oli tällainen "avautuminen", joka on ehkä minulle enemmän tarpeen, kuin lukijoille. Uuden vuoden aluksi raotin sydäntäni, joten nyt tiedätte, missä tämä emäntä on ajatuksissaan. Huomenna tulossa iloa ja valoa, leikinomaisissa tunnelmissa ja käsitöiden parissa. Mukavaa alkanutta viikkoa!

 

 

Kaikkea hyvää lukijoilleni vuonna 2016!