Kiire, se pieni pirulainen

Miksi meillä on aina olevinaan kiire? Vaativa työ, perhe, harrastukset ja kaikki tämä nykyaikaan kuuluva median tarjoamien uutisten ja tietojen tulva, liikenne, ärsyketulva äänien ja valojen, kasvojen ja jopa hajujen sekä makujen muodossa on valtavan kuormittavaa. Itse koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja sellaista huonoksi omaksitunnoksi kutsuttavaa kaiherrusta mielessäni. Miksi? Onko syynä tämä ulkoa päin tuleva tulva, vaiko minun itse itselleni asettamat vaatimukset, joista on vaikea päästää irti?

Jos mietin yllä esittämiäni kiireen aiheuttajia yksitellen, voisin todeta, että meidän opettajien työn kuormittavuus on kasvanut vuosien mittaan. Kyllä, se vaan on niin, että kun opetustoimesta säästetään, opettajille sysätään lisää tehtäviä. Monet näistä tehtävistä ovat sellaisia, joihin meillä ei ole maisterinkoulutuksessamme ollut minkäänlaista kosketusta. Lähinnä moniammatillinen yhteistyö, koulun ja kodin välisten suhteiden hoito, (sekin lähes reaaliaikaista ja sähköistä nykyään). Oman haasteensa tuo lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä syrjäytyminen yhteiskunnasta tai vaikkapa erilaisten mielenterveysongelmien hoidosta säästettyjen verovarojen takia joukossamme kulkevien avuntarvitsijoiden kasvanut määrä. Nämä ovat näitä vaativia ja silti tuiki tärkeitä, työllistäviä ja kuormittavia asioita. Kun vielä lisätään erilaisten lippulappusten, joita täytyy täytellä ja päivittää ja kirjata ylös, jatkuvasti lisääntyvä määrä, ollaankin riittämättömyyden suossa jo aika pitkällä. Jos aiot jatkossa pärjätä, sinun laskettava vaatimustasoasi jostain. Mistä? Opetuksestako, vaikka se on mielestäni edelleen se opettajan työn perustehtävä? Kasvatuksesta, joka yhä enemmän siirtyy kodeilta koululle, vaikka se perinteisesti on ollut kodin tehtävä. En koe sitä oikeaksi "säästökohteeksi". Mistä tingin? Ei näistä kaikista moniammatillisista yhteistyömuodoista, ei kodin ja koulun yhteistyöstäkään, eikä erilaisten suunnitelmien, tutkimusten ja kirjausten tekemisestä. Kiky on myös meidän opettajien arkipäivää, sillä saimme lisää 12 kahden tunnin pakollista kokousta... Sekö tätä yhteiskuntaa sitten avittaa eteenpäin? Enpä usko. Niinpä jo aikanani ajauduin työuupumukseen ja riittämättömyyden tunne vain ahdisti lisää. Työterveyspsykologin neuvo oli: Älä anna 100% panosta. Opi tyytymään esim. 80% työtehoon. Sillä lailla! Sepä tietää juustohöylälle hommia, jos kaikesta siivutan ohuelti pois, ettei mikään osio työstäni kärsisi. Ja silti; rakastan työtäni!

Aina menossa?

Perhe on kohdallani tällä hetkellä mies, koira ja kaksi kissaa. Lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheensä tai muut kuvionsa. Toki laajennettuun perhekäsitykseeni kuuluvat niin lapset, miniät ja vävyt, kuin lapsenlapsetkin. Lähisuku on tärkeä, mutta yhteydenpito on vähäistä, kun vaan ei ehdi tai ei jaksa. Perhe antaa voimaa. Toisaalta kaikki muu, mitä teen, on pois perheeni yhteisestä ajasta ja sekin on taas omiaan aiheuttamaan huonoa omaatuntoa. Pakko on välillä opetella ihan tieten tahtoen oman ajan ottoa ja tervettä itsekkyyttä. Se vaan on niin, että vasta rentoutuneena ja hyvinvoivana minulla on perheelleni ja läheisilleni riittävästi annettavaa. Kiireinen ja stressaantunut ihminen kaiken sen ulkoa päin tulevan tulvan keskellä ei ole henkisesti läsnä, vaikka maallisen tomumajansa paikalle raahaakin. Tällä hetkellä panostankin erityisesti juuri tähän osioon. Haluan saada itseni kuntoon, niin henkisesti, fyysisesti kuin vielä ulkoisestikin. Ajankäytön hallinta on minulle vaikeaa, mutta opettelen. Omaa aikaa on vaan varattava, vaikka mikä olisi. Se ei ole muusta pois, jos sitten pystyn panostamaan lisää muilla osa-alueilla elämässäni.

Rauha, torstaina 5 kk

Luulisin, että harrastukseni ovat myös samalla tavoin sekä kuormittavia että antavat minulle ekstraenergiaa. Se hetki, jolloin päässäni pohdin, jaksanko, onko pakko lähteä, voinko keksiä tekosyyn, on raskain. Kun sen ylitän ja voitan itseni, menen mukaan harrastamaan tai alan tehdä omia käsityöhommiani tai vaikka marjastan metsässä koiran kanssa, olen aivan onnessani. Pääsen helposti flow-tilaan ollessani rakkaiden asioitteni äärellä. Uppoudun neulomaan, ompelemaan, luen hyvää kirjaa, valokuvaan, retkeilen luonnossa, kalastan, marjastan, harrastan pin-upia tai muuta mukavaa. Välillä yksin, välillä muiden ihmisten seurassa. Vähän vähemmälle ovat jääneet nyt ne harrastukset, jotka tapahtuvat tiettyyn kellonaikaan ja joissa on mukana monia ihmisiä. Aina en jaksa olla ihmisten seurassa, sillä työni on nimenomaan sitä ihmisten parissa tapahtuvaa ja siksikin kontaktikiintiö voi olla täynnä jo iltapäivällä. Työpäivän jälkeen kotiin on aina ihana palata. Olen pohjimmiltani koti-ihminen. Koirani Rauha odottaa minua ja sen antama tervetuliaisvastaanotto on aina yhtä ylitsevuotavan lämmin ja innokas. Siksikin on monesti vaikea lähteä, kun on kotiin päässyt. Koiran kanssakin on kiva harrastaa omaan tahtiin, kuten nyt tänä viikonloppunakin. Kävimme lauantaina reippaan lenkin naapurin ja hänen koiransa kanssa. Koirat saivat juosta vapaina ja meillä riitti keskusteltavaa. Mikään ei ollut aikaan sidottua, ei lähtö- eikä tuloaikoja. Ei valmista suunnitelmaa. Se on minulle uusi ja innostava asia, sillä olen huono tarttumaan hetkeen. Olen suunnittelun orja, enkä osaa heittäytyä. Kaikenlainen spontaanius on kaukana minusta, joten haluan tietää, mihin aikaan mitäkin tapahtuu ja miksi. Koirani avulla opettelen spontaania hetkeen tarttumista, vaikka sään ja fiiliksen mukaan lenkille lähtöä ilman tarkkaa aikataulutusta. Se tekee sielulle hyvää.

Saan usein palautetta siitä, että "räplään" kännykkää tai tablettia liikaa. Ja mitä sitten teen? Räplään lisää. Sehän on meillä yleensä aina mukana, eikä ole vaikeaa käyttää päivän mittaan useita tunteja ihan vaan selaillen Facebookia, Instagramia, Pinterestiä tai Twitteriä, ilman sen kummempaa hyötyä. Pitääkö kaikella sitten olla merkitys, tarkoitus, suunniteltu agenda ja lähtökohta, josta tavoittelemme hyötyä? Voisiko ihminen tehdä vain tahtomiaan asioita ilman huonoa omaatuntoa? Minulle tämä on ehkä eräänlainen opittu pakoreitti ahdistuksesta ja arjen kiireestä. Pakenen nykyhetkeä, olen virtuaalisesti läsnä, enkä kuule tai näe ympärillä tapahtuvia asioita. Siihen olen nyt päättänyt ottaa uudenlaisen asenteen. En aio jatkossa "roikkua" Fb:ssa niin paljoa, enkä käyttää sitä ajanvietteenä. Minulla on miljoona kertaa parempaakin tekemistä, mutta minun on vaan löydettävä tieni niiden asioiden äärelle takaisin. Olen matkalla. Olen opetellut hiukan mindfulnessia, tietoista läsnäoloa tässä hetkessä. Pysähdyn, hengitän ja rekisteröin aisteillani asioita. Kuulen, näen ja tunnen, missä olen, mitä ympärilläni tapahtuu. Omaan kehoonkin löytyy uudenlainen yhteys, kun keskittyy ajattelemaan sitä osa kerrallaan. Käy ikään kuin skannaamalla läpi koko kehon ja sen tuntemukset. Uskotteko, miten virkistävää ja rauhoittavaa se voikaan olla! Tätä haluan koko ajan oppia lisää.

Olen aloittanut kuuntelemaan Anna Perhon kirjaa Antisäätäjä äänikirjana Suplasta. Se on eräänlainen vastaus siihen, mitä tällä kiireen ja stressin poistamisella omasta elämästäni haen. Ajankäytönhallintaa, sitä minun on pakko oppia. Eikä vain pakko, sillä sitä todella myös haluan oppia. Kiinnostuksen kohteita on niin paljon, etten mitenkään oman työni ja perheeni kanssa viettämäni ajan lisäksi saa revittyä vuorokaudesta enempää aikaa kaikkeen siihen, mitä mielelläni tekisin. Nyt on aika tarttua tähän ongelmaan ja löytää siihen apukeinoja. Kesytän stressin. Otan itseni huomioon ja nautin elämästäni. Ota sinäkin, nauti, vapaudu kiireen ahdistavasta kierteestä ja päästä irti. Ennen kaikkea, päästän itsekin irti.  En putoa, en mene rikki, vaikka irti päästäminen onkin aina ollut vaikeaa minulle. Olen vahva ja aikuinen, minä selviän. Prosessi on jo käynnissä. Kerron, miten se etenee. Pysy mukana matkallani, niin näet, miten onnistun tässä kaikessa!

Hyvää alkavaa viikkoa, ystävät! Enää kaksi työviikkoa ja sitten on aika syyslomailla!

Toinen blogini, Tyylilyylin työhuone

Tämä alla oleva teksti ja kuvat on julkaistu Pin-up Garagen sivuilla ilmestyvässä blogissani Tyylilyylin työhuone. Löydät jatkossa sen osoitteesta https://www.pinupgarage.fi/2017/08/rakkaus/
Mummula mutkan takana -blogini ei ole loppumassa, vaan tänne postailen kaikenlaista muuta asiaa jatkossakin. Tämä aihe on kuitenkin henkilokohtaisesti niin tärkeä, että haluan sen kanssanne jakaa täälläkin.

Olkaa hyvät, tässä teille Tyylilyylin työhuone ja pin-up -kuvioissa käyttämäni "taiteilijanimi" Ruby Spark on tämän tekstin kirjoittaja. Yllätyin tämän tekstin tiimoilta saamani palautteen määrästä ja toivon, että myös täällä aiheesta syntyisi keskustelua.


Rakkaus. Piste.

Edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin siitä, miltä minusta on tuntunut jo pitkän aikaa tässä pitkässä, tiiviissä ja merkityksellisessä parisuhteessa. Olin jo täysin valmistautunut antamaan periksi, luovuttamaan ja elämään lopun elämääni yksin. Olin masentunut, epätoivoinen, yksinäinenkin. En ollut juuri koskaan yksin, mutta tiedättehän, että toisen ihmisen seurassakin voi olla yksinäinen. Olin todellakin elänyt monta kriisiä läpi ja yrittänyt taiteilla työn ja kotiarjen, harrastusten ja parisuhteen sekä satunnaisten, ennakoimattomien sairastumisten keskellä. Sitä uupumuksen määrää on vaikea sanoin kuvailla. Syvä kuoppa, uskomaton kuilu, jonka reunalta olin pudonnut jo aikaa sitten, eikä minkäänlaista mahdollisuutta tilanteen korjaamiseen enää ollut näköpiirissä. Aloin kyseenalaistaa osaamiseni, ammattitaitoni, ystävyyssuhteeni ja kaiken sen, mikä oli ollut minulle ikään kuin itsestään selvää. Parisuhteeni kuului niihin asioihin myös. Koin, etten ollut tärkeä toiselle, mutta samalla itse laiminlöin kumppaniani ja etäännytin meitä toisistamme.

Aloin kuitenkin taistella. Ensin taistelin itseni puolesta. Omanarvontuntoni, itsevarmuuteni ja omien tarpeitteni puolesta tein enemmän kuin koskaan ennen. Syvän itseinhon ja –säälin jälkeen tajusin, ettei kukaan tule apuun, ellen itse itseäni pelasta. Tein muutoksia elämääni, aloin uudelleen nauttia elämän pienistä, yksittäisistä onnenhetkistä ja vaikkapa vain vastaantulijan hymystä, linnunlaulusta tai vehreästä Suomen kesästä. Ajattelin positiivisia asioita, yritin todella ja annoin myös ystävieni tukea ja auttaa. Päästin viimein muita ihmisiä lähelleni, ja yhtäkkiä sen henkisen suojamuurin läpi alkoi päästä jo ennestään läheisiä ja myös uusia ystäviä löytyi rakkaan pin-up –harrastukseni parista. Tajusin, että minullakin on arvoa, enkä koskaan saisi päästää itseäni vajoamaan niin syvälle negatiivisten energiasyöppöjen ja masennuksen valtaan. Aloin nousta kuilun seinää vähitellen, kunnes tajusin palanneeni ”elävien pariin”. Tiedän, että paraneminen ei tapahdu hetkessä, mutta tiedän myös, etten kamppaile yksin.

Olin ollut niin lukossa, niin sulkeutunut omaan, syvään masennukseeni, etten kyennyt antamaan itsestäni mitään muille. Kun masennus alkoi taas väistyä, luulin jo kadottaneeni matkakumppanin, jonka kanssa yhteistä tietä on kuljettu yli 31 vuotta jo. Myös hän taisi tajuta, että olen hyppäämässä kuiluun takaisin, katoamassa muurini taakse ja lähtemässä etsimään uutta polkua. Silloin tapahtui jotain täysin yllättävää. Rakkaus tuli. Se, mikä oli ollut kateissa ja mitä en päästänyt enää pilkahtamaan sydämestäni, tuli ja raivasi tiensä takaisin. Olin jo melko varma, ettei se enää tulisi, kunnes aloin uudelleen nähdä sen lähelläni. Rakkaus on ravintoa sielulle, se on se positiivinen energia, joka auttaa ylös kuilun pohjalta ja vaatii tilaa läheisyydelle ja lämmölle. Se on se pieni ikävä, jonka tuntee, kun toinen on poissa. Se on se kutkuttava jännitys, jonka tuntee, kun toinen lähestyy. Ei ole vaihtoehtoa. On vain rakkaus. Se täyttää joka solun ja kelluttaa keveässä onnentunteessa, jonka olin jo melkein unohtanut. Mikään ei voi sitä tunnetta voittaa, kun sen voiman ymmärtää.

Tiedän aiheuttaneeni toiselle tuskaa. Tiedän olleeni etäinen niin, että toinen on kokenut samanlaista yksinäisyyttä kuin minä, yhdessä ollessakin. Olen ollut itse niin kateissa, että toinen on luullut rakkauden kokonaan kadonneen tai mikä vielä raaempaa, kohdistuneen johonkin toiseen ihmiseen. Ei. Rakkaus on. Se on se sama rakkaus, jonka kohtasin elämässäni ensimmäistä kertaa tämän ihmisen kanssa vuosia sitten. Se asuu meissä ja muuttuu vuosien kuluessa. Se antaa anteeksi, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei ole katkera eikä koskaan halua vahingoittaa toista ihmistä. Enää en kamppaile vastaan. Teen töitä tämän rakkauden eteen ja otan siitä kaiken sen irti, mitä rakkaani on valmis minulle antamaan. Lämpö ja läheisyys, asioiden jakaminen toisen kanssa ja luottamuksen molemminpuolisuus ovat avainasioita pitkässä suhteessa. Ehkä niiden varassa jaksamme vielä toiset 30 vuotta.

Mistä rakkaus kumpuaa? Mikä on se maaperä, jossa se sitten kasvaa? Olen näiden vaiheiden kautta viimein ymmärtänyt, että ensin minun on rakastettava itseäni, en ennen voi antaa rakkautta toisille. Jokainen äiti, puoliso, iäkkäiden vanhempien tytär, ihan kuka tahansa nainen voi varmasti välillä ajautua tilanteeseen, jossa ajattelee enemmän toisten hyvinvointia ja samalla laiminlyö omaansa. Itse muistan ne vuodet, jolloin lapseni olivat vielä pieniä ja olin heissä kiinni tiukoilla siteillä, jotka olivat minun itse sitomiani. Rakkaus omia lapsia ja omaa perhettä, läheisiä kohtaan voi haukata niin suuren palan ihmisen sydämestä, että sen varjolla ikään kuin antaa itselleen luvan keskittyä vain siihen, unohtaen itsensä. Minulle kävi niin. Lihosin, ulkonäköni ei oikein jaksanut kiinnostaa, eivätkä vaatteet, joista valitsin yleensä ne peittävät, tummat ja huomaamattomat, mahdollisimman helpot. Luulin, etten ansainnut enempää. Nyt olen herännyt ja nautin siitä, että pidän hyvää huolta itsestäni. Samalla annan rakkautta läheisilleni entistä helpommin ja myös otan sitä vastaan. Omaa itseään täytyy osata ja uskaltaa rakastaa, jotta voi päästä tähän vaiheeseen elämässään. Minun on viimein hyvä olla itseni kanssa. En pelkää tunteitani, enkä väsymystäni, koska tiedän, että minulla on keinot käsitellä niitä. Hellin ja hemmottelen itseäni, rakastan ennen vihaamiani reisiä, takapuolta, poskia ja vatsan pömppöä. Ne ovat osa minua. Minä olen riittävä, olen rakastamisen arvoinen.
Rakastu sinäkin itseesi! Muista osallistua 24.8.2017 Pin-up Garagen ilmaiseen Rakastu itseesi-webinaariin. Tässä linkki, josta voit ilmoittautua mukaan! https://pinupgaragefi.mystagingwebsite.com/rakastu-itseesi-webinaari-ilmoittautuminen/
Seuraavassa postauksessani ommellaan Tyylilyylin työhuoneella. Muokkaan muutamaa mekkoa, korjaan ja tuunaan. Muistathan olla mukana!
Terveisin, Miss Ruby Spark Tyylilyylin työhuoneelta

Uupumisesta uuteen alkuun

Aloitin työt koulujen alkaessa tällä viikolla ihan uudessa paikassa. Sama työnantaja, sama kaupunki, mutta eri koulu nyt tänä vuonna. Kesällä soi puhelin ja tätä paikkaa tarjottiin minulle yllättäen. Olin innoissani, sillä vaikka hurjan hyvin viihdyn siellä omalla, vakituisella koulullani, on vaihtelu aina paikallaan. Olen ns. ilmastopakolainen, eli sisäilmaongelmia paossa toisella koululla. Muutenkin minulla on elämässäni menossa jonkinlainen murrosvaihe, joku myöhäinen murrosikä tai muu kaaos, joten ei paljon parempaan saumaan olisi voinut osua, tämä vaihdos. Olen tyytyväinen. Olen motivoitunut. Uudistunut. Olen innostunut ja kaikkea sitä, mitä voi parhaimmillaan olla, kun aloittaa uudelleen, uudessa paikassa.

Tässä vielä typötyhjä käytävä ennen koulun alkua

 

Itselleni uusi alku, oli se sitten kouluvuosina oman uuden kouluvuoden aloitus tai nyt aikuisena uudessa työssä aloitus, loman jälkeen uuden lukukauden aloitus tai vaikkapa uuden harrastuksen aloitus, on aina ollut tärkeää ja innostavaa aikaa. Muistan lapsuudestani, kuinka joka vuosi itselleni vannoin, että nyt huolehdin kaikki koulutavarani, kirjoitan aina vaan siistimmin ja luen kaikki läksyt entistäkin paremmin. Jonkin aikaa sitä ihmeteltyäni, huomasin, että näinhän minä aina teen. Ei tarvitse yrittää enempää kuin sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä sopii omaan tilanteeseen. Työuupumus on hyökännyt kimppuuni salakavalasti kaksi kertaa. Työterveyspsykologi sanoi, että yritän liikaa. Pitäisi tehdä kaikki noin 80% teholla ja hyväksyä se, ettei anna itsestään enempää. Yritän. Mikäpä siinä, jos vaan saan itselleni vakiintumaan sellaiset työtavat, ettei tarvitsekaan enempää. Samaan, tai ainakin yhtä hyvään, lopputulokseen voi päästä kuluttamatta omia voimavarojaan loppuun tai joutumatta tinkimään omasta yksityiselämästään työn takia.

 

Aloin opetella ajankäyttöni hallintaa vasta nyt. Olen siitä monesti aiemminkin kiinnostunut, mutta minun ongelmani on se, että maailma on niin täynnä kaikkea mahdottoman mielenkiintoista, etten vaan ole saanut aiemmin aloitettua. Nyt tilasin kirjan, "Ajanhallinta valmennusopas - ota supervoimat käyttöösi" ja päätin kokeilla, auttaisiko se mitään. Omat energia- ja aikasyöpöt pitänee oppia tunnistamaan ja sitä kautta tarttua ajanhallintaan tosissaan. Ei siksi, että joku muu määrää, vaan siksi, että haluan itse saada elämästäni kiinni ja hallita sitä, mitä teen ja milloin mitäkin teen. 

Tyhjä luokka odottaa

 

Omista aikasyöpöistäni tunnistan ainakin somessa hengailun. Nykyään se on niin helppoa ja nopeaa, kun kaivan laukustani puhelimen ja avaan näytön. Siinähän se Facebook jo levittäytyy nenän eteen. Kuulun lukemattomiin ryhmiin, seuraan monenlaisia asioita, luen uutisvirtaa ja päivitän itsekin joka päivä jotain kuulumisiani. Tunnustan myös, että rakastan erilaisia lainauksia ja mietelauseita. Niitä tulee jaettua omalla seinälläkin. Sitten piipahdan Instagramiin ja sieltä Pinterestiin ja ehkä vielä Youtubeen jne. Miten äkkiä aikaa kuluukaan ihan jonninjoutavaan höpinään, kun en sitä käyttöä vielä ole rajoittanut. Asensin kyllä itselleni sellaisen seurantasovelluksen, joka laskee, kuinka usein avaan näyttölukon ja missä sovelluksessa vietän minkäkin verran aikaa päivittäin. Mielenkiintoista. Osa liittyy harrastuksiini, osa suoranaisesti työhöni, mutta silti tiedän, että saman asian voisin tehdä myös toisin.

 

 

Yksi olennainen asia työssäjaksamisen kannalta on riittävä uni. Olen kärsinyt rankoista jaksoista, joiden aikana olen nukkunut vasta aamuyön tunteina ja sehän ei pitkän päälle riitä. Nyt uni on kunnossa. Sitä täytyisi vaan muistaa mennä ajoissa nukkumaan, jotta aamulla olisi pirteämpi. Riittävä uni minulle olisi siinä 8 tunnin paikkeilla. Sen jälkeen heräilen jo itsekin, ilman kelloa. Myös se, ettei näitä käteen niin helposti jämähtäviä mobiililaitteita veisi ollenkaan sinne sänkyyn, vaan rauhoittaisi itsensä esimerkiksi lukemalla hyvää kirjaa tai kuuntelemalla jonkun mindfulness-harjoituksen, voisi olla hyvä tapa. Silti minulla menee usein uutisten lukemiseksi, pasianssin tai Mahjongin pelaamiseksi tai sudokun tekemiseksi - puhelimella. Se ei auta unen tuloa. Päin vastoin se aiheuttaa varmaan kuormitusta muutenkin kuormittavan päivän jälkeen.

 

Rauha lenkille lähdössä

 

Nollaaminen, eli jonkinlainen rentouttava toiminta työpäivän jälkeen, on myös jaksamisen avain. Se on omalla kohdallani jäänyt viime vuosina liian vähäiseksi, sillä olen päätynyt sellaiseen kierteeseen, jossa teen ja teen, enkä lopulta saa enää mitään valmiiksi. Nyt se riittää minulle. Olen saanut oman uuden lenkkikaverin, Rauhan, kesällä ja sen kanssa tänäkin iltana paineltiin pitkin metsää polkuja pitkin. Metsä rauhoittaa mieltä. Ihmisen on siellä hyvä olla. Ääniä, tuoksuja, värejä, makuja, aistit saavat siellä monenlaista nautintoa. Ja tuo minun pieni koiravauvani on vilpittömän iloinen seuralainen, se katsoo minua silmiin täynnä rakkautta ja iloa. Miten olen voinut elää ilman koiraa näin kauan? Joka päivä koira pakottaa lähtemään ulos, katsomaan maailmaa uusin silmin ja ihastelemaan kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jonka keskellä elämme. Maailman järkyttävät terroriuutiset ja työttömyystilastot, "kikyt ja sotet" ja muut uutisotsikot katoavat mielestäni metsälenkeillä ja taas jaksan. Rauha toi tullessaan paitsi rakkautta ja iloa, myös rutkasti mielenrauhaa. 

Rauha poseeraa jaloissani

 

Näissä mietteissä toivon oikein hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

 

 



Rauha, pieni pentukoululainen

Meidän energiapakkaus, Rauha, on huomenna jo 14 viikon ikäinen. Eläinlääkäriaseman aulassa olevalla vaa'alla punnitsimme pennun viikko sitten ja sen paino oli 12,9 kg. Ei mikään keijukainen tämä meidän pikkuneiti. Isoista tassuista päätellen siitä kasvaa varmasti aika kookas kultainennoutaja. Samaa sanoi pentukoulun kouluttajakin, kun näki Rauhan ensimmäistä kertaa.

Kasvihuoneessa häärii apulainen

Apulainen juoksee joka paikkaan perässä

Mamman masun päällä makoilu on mukavaa

Koska kyseessä on näinkin iso koirarotu, mielestämme on äärimmäisen tärkeää kouluttaa koira hyvin. Pikkukoirissakin löytyy varsinaisia tyranneja, mutta jos tällainen esim. 30-kiloinen tai isompi koira ei ole ulkoillessa taluttajansa hallinnassa, on vaaratilanteita kenties luvassa. Kilttihän kultainennoutaja on, eikä tahdo kellekään pahaa, mutta vetää kovaa, jos sellaisen mahdollisuuden saa. Meidän Molli, lapsuuteni rakas labradori, vetäisi aikoinaan isotätini nurin ja siinä sitä mentiin pitkin puistokäytävää polvet ruvella. Molli oli silloin vielä pentu, mutta se oli kova vetämään hihnassa. Kiltti, maailman lempein, mutta vahva kuin härkä. Itse olin lapsi, enkä siis vielä silloin Mollia ulkoiluttanut, mutta isompana toki kyllä.

Etsin siis tämän kokemuksen ja kuulemieni tarinoiden innoittamana pentukoulua, jossa Rauha (ja minä sen emäntänä) oppisi koiran peruskäytöstapoja, joiden avulla se on helpompi kumppani niin kaduilla, kuin maastossakin kulkiessa. Googlen avulla löysin sitten koirakoulun nimeltä Oppitassu, jonka sijainti oli meille sopiva. Ilmoitin Rauhan mukaan mukaan "Pennusta fiksuksi koiraksi"-kurssille, joka kokoontuu rauhallisessa paikassa, viiden pennun ryhmissä viisi kertaa, kerran viikossa. Olin malttamaton, mutta sopivan ryhmän aloitus osui vasta tälle viikolle, joten tiistaina, 8.8. Rauha aloitti pentukoulun.

Tärkeimpiä asioita ryhmässä olivat mielestäni yksilöllinen ohjaus, toisten koirakkojen antama tila ja keskittymisrauha, rauhallinen ympäristö ja hyvät toimintaohjeet. Ennakko-ohjeissa todettiin, että koulutusnameja pitää sitten olla paljon. Mikä on paljon? Onneksi ohje oli tarkka, sillä peräti 200 - 500g niitä piti ottaa mukaan. Meillä oli ehkä noin 350g, josta kyllä jäikin reilusti. Kentälle ajoimme kotoa alle vartissa, joten sijainti oli aivan mainio. Rauha oli kooltaan suurin koira, sillä mukana oli pikkurotujen edustajia ja yksi aika nuorikin pentu. Luovutusikäisestä alkaen pentukurssille voi mennä, jotta sosiaalistuminen alkaa ja pentu tottuu sekä toisiin koiriin että koulutuksen tärkeisiin oppeihin.

Kontaktinpito koiran ja minun välillä oli ihmeen helppoa siellä kentällä. Rauha jaksoi harjoitella, se oli kuin vanha tekijä, eikä häiriintynyt toisten koirien tekemisistä yhtään. Itsekin tajusin olleeni melko keskittynyt koko sen ajan, jonka koulutus kesti. Makupaloja käytettiin palkitsemiseen todella reippaaseen tahtiin. Koirakot tekivät 10 tai 20 kerran sarjoina harjoituksia ja pitivät välissä taukoja, jotta koirat jaksaisivat. Kontaktin lisäksi harjoiteltiin luopumista. Se oli minulle suurin yllätys, että meidän pieni ahmatti, Rauha-reuhaaja, keskittyi harjoitukseen täysin ja osasi mainiosti odottaa jopa avoimelta kämmeneltä koulutusnaminsa saantia. Pidin siis namin kämmenellä, odotin, että Rauha ottaa katsekontaktin ja on tökkimättä tai pomppimatta, sitten sanoin "JEP!" ja palkka oli ansaittu. Aivan uskomaton typykkä, että osasikin noin mainiosti. Mieheni istui seuraamassa koulutusta ja oli yhtä hämmästynyt! Ei jälkeäkään siitä pomppivasta pikkupiskistä, joka yrittää hypätä ruokakuppiin, kun on niin innoissaan!

Voisiko nimi olla enne?

Kotiläksyksi tuli tietenkin kontaktin harjoittelua koiraa talutettaessa ja luopumisen harjoittelua samalla tavoin kuin ryhmässä. No, arvatkaapa, onnistuiko... Kontaktista en osaa sanoa, menikö hermo minulla vai koiralla, mutta me vaan käveltiin. Ei Rauha vielä vedä, se vaan ihmettelee ympäristöään ja haistelee poikakoirien tekstarit tarkkaan. Mutta se luopuminen, se onnistuu nyt namipalojen kanssa kotona aivan mainiosti. Rauha myös istuu, menee alas noustuaan kahdelle jalalle ja käy tarpeillaan, kun sille vaan sanoo, mitä sen pitää tehdä. Onko vähän viisas pentu? Minä olen siihen niin rakastunut, että siedän pienet iltariehutkin sen varjolla.

Illalla, pentukoulun jälkeen, meillä oli väsynyt pikkukoira. Vaikka siellä ei riehuttu, kuten Rauha normaalisti iltaisin tekee, vaati uusien asioiden oppiminen, uusien hajujen haisteleminen ja uusiin koiriin tutustuminen ilmeisesti sen verran paljon pentukoiralta, että se simahti heti kotiin tultuamme. Koulutusnamien määrä korvasi kolmannen aterian, joten mahakin lienee ollut täynnä. Näin meidän pienestä pennusta tulee fiksu koira!

Huomenna minä lähden kolmeksi tunniksi jo töihin ja ensi viikolla alkavat syksyn työt toden teolla. Hyvää koulujen alkua kaikille koululaisille, niin ihmis- kuin koiralapsillekin!

 

 

Ruokarauha vaiko Rauha-ahmatti?

Meillä on meneillään viimeinen kesälomaviikko, sillä koulut alkavat ensi viikolla. Osalla suomalaisista koululaisista koulut alkavat jo tällä viikolla. Tässä vaiheessa pidempi loma tuntuu vielä kivalta, mutta tämä kostautuu sitten vuoden vaihteessa, jolloin meidän joululoma on lyhyempi kuin niillä, jotka aloittavat jo tällä viikolla koulunsa. Me nimittäin yleensä menemme töihin/kouluun jo ennen loppiaista, kun taas nämä toiset onnekkaat viettävät vielä loppiaista edeltävät päivät lomaillen.

Itse sain uusien työkuvioiden myötä hienon motivaationpuuskan ja odotan kovasti uutta työrupeamaa kuudesluokkalaisten parissa. Menen siis "lainaan" tulevan lukuvuoden ajaksi toiselle koululle, jossa ei ole sisäilmaongelmaa, ja jonka tilat on peruskorjattu nykyaikaisiksi. Se on kiva asia, ettei jatkuvista sisäilmaoireista kärsivän tarvitse kärvistellä. Nyt vaan tuskailen sen tavaramäärän kanssa, joka on roudattava huomenna varastoon uuden opettajan tavaroiden  tieltä. Mukaani otan vain osan, sillä pienten oppilaiden kanssa käytettäviä tavaroita emme uudella koulullani tarvitse.Pelit, kirjat yms. on käytävä läpi, pakattava erikseen lähtevät ja varastoon jäävät ja seulottava kaikki paperit yms. jotka ovat luokassani vielä kevään jäljiltä miten sattuu.

Tänään käytin Rauhaa, joka on nyt 13 viikon ikäinen, rokotettavana Tervakoskella Eläinlääkäriasema Helmessä, joka on mielestäni ihana paikka. Meiltä ajaa siihen hiukan alle ½ tuntia, joten matka ei ole pitkä. Lähempääkin toki löytyisi, mutta olen monen muun hyvinkääläisen tavoin tykästynyt tuohon paikkaan. Rokotuksesta koira ei ollut moksiskaan, antoi tutkiakin itsensä oikein hyvin ja käyttäytyi automatkankin moitteettomasti. Iltapäivä sillä meni nukkuessa, mutta nyt jatkuu iltariehunta, joka on vakiintunut tapa pennulla ollut koko kesän ajan. Neljän viikon kuluttua menemme sitten tehosterokotuksen hakemaan samasta paikasta. Lisäksi Rauha saa silloin rabies-rokotteen.

Rauha 13 vk ja Selma 1v. ovat parhaat kaverukset

 

Nämä kaksi, Selma-kissa ja kultaisennoutajanpentu Rauha, ovat todellakin ystävystyneet kuluneen kesän aikana. Selma on nyt vasta tekemisissä koiran kanssa, siksi sillä ei ilmeisesti ollut minkäänlaista ennakkopelkoa tai inhoa koiria kohtaan. Meidän vanhempi kissamme Helmi, joka on kolmen vanha nyt, on joutunut naapurin koiran ajamana puuhun useita kertoja ja pelkää siksi koiria. Rauhaa se ei varsinaisesti pelkää, mutta pitää kuninkaallisen arvokkaasti etäisyyttä noin metrin verran koko ajan. Mietin tänään. vaikuttaako kissan ja koiran käyttäytymiseen se, että ne kasvavat toisen lajin edustajan kanssa yhdessä? Omaksuuko Rauha "kissamaisia" tapoja tai oppiiko Selma jotain koirien maailmasta? Jännää kuitenkin seurata, miten ne hakeutuvat yhteisiin leikkeihin ja kokoerosta huolimatta pärjäävät mainiosti. 

Luppakorva nukkuu mielellään mamman jaloissa.

 

Noutajamaiseen tapaansa Rauha on jo ottanut minut omakseen, eli huomaan olevani se ihminen, jota tämä koira seuraa ja jonka turviin se hakeutuu. Nukkuminen on vakiintunut niin, että se nukkuu yönsä lattialla sänkyni vieressä, eikä enää alkuviikkojen tapaan kynnysmatolla toisessa päässä taloa. Aamulla Rauha pääsee ulos edelleen 5.30, kun minulla on kello soimassa sen ulkoilutusta varten. Tehtyään tarpeensa Rauha palaa myös nukkumaan, kuten minäkin. Nyt kun loma loppuu, pitää vähän suunnitella aamutoimia uusiksi. Yleensä varmaan päiväni alkavat klo 8.00 Riihimäellä, joten puoli tuntia on varattava matkaan. Hitaana heräilijänä minä yleensä olen istuksinut omalla "aamukahvipaikallani" pitkään ja rauhassa. Nyt, koiran takia, täytyy rutiinin nopeutua ja aamulenkitys tehdään ennen töihin lähtöä. Meikki, hiukset ja aamukahvi sekä smoothie, jonka olen tottunut aamuisin syömään, ovat edelleen mukana, mutta ilman turhaa istuskelua. Uskon, että rytmi löytyy nyt, kun motivaatio on korkealla. 

Keskustelu on vilkkaasti käynnissä, kunhan vaan

ymmärtäisin, mistä nämä kaksi puhuvat.

 

Rauhan päivät eivät ole yksinäisiä, sillä onhan meillä kissat kotona myös päivisin. Ja nyt toistaiseksi kylppäriremonttia pakoon tullut kuopuksenikin asustaa meillä, joten seuraa riittää. Meidän aikataulumme ovat onneksi niin erilaiset, että lähes aina on joku kotona. Kiva koiran kannalta. Ja kun koira on kissojen kanssa talonvahtina, se haukkuu raivokkaasti tunkeilijoille, jotka uskaltavat pihaan astua. Kyllä tästä hyvä vahti vielä tulee. Täällä maalla ei ole niin tarpeen hillitä koiran haukkumista, kun lähimmät naapurit ovat n. 100 m päässä. Haukkuminen ei tietenkään ole hyvä, jos siihen ei ole tarvetta, mutta ns. pelotteluhaukku on enemmän kuin tervetullutta. Sen verran paljon on omakotitaloihin tehty murtoja viime vuosina, että koira on hyvä talossa olla. On meillä toki myös hälytysjärjestelmä, mutta koira kertoo ovelle pyrkijöille, ettei kannata tulla.

 

 

Haukkumisen sijaan on hotkiminen asia, josta olen ollut huolestunut. Rauha söi alkuun ihan tavallisesta koirankupista, jossa oli tasainen pohja. Liotan n. vartin ajan sille syötettävää kuivaruokaa, naksuja, raksuja, nappuloita, miksi niitä nyt kukakin kutsuu. Se oli yksi hätäinen lätinä, jolla kuppi tyhjeni. Otimme aikaakin. Minuutissa se söi ruokakuppinsa tyhjäksi. Aloimme tutkia vaihtoehtoja, millä hotkimista voisi vähentää. Erilaisia spiraalimaisia ruokailualustoja löytyi, mutta niihin ei liotus onnistuisi, joten ne eivät tässä vaiheessa sovi. Ne eivät myöskään sopineet sisään tavalliseen ruokakuppiin. Sitten huomasimme Biltemassa myynnissä olevan, hotkimista vähentävän kupin. Siinä on kiinteästi keskellä korkeampi "este", joka koiran täytyy syödessään huomioida. Jälleen ajanottoa ja jännitystä, kun sitä testailtiin. 2 ½ minuuttia! Ruokailuaika tuplaantui. Se oli jo edistystä. Silti Rauha ahmi, sen hengityskin oli ihan puuskuttavaa, kun oli niin kiire syödä.

 

Bilteman kuppi

 

Clas Ohlsonilta löytyi sitten ratkaisu. Aktivoiva ruoka-alusta. Se on silikonia, joustava ja pehmeä. Mahtuu sopivasti teräskuppiin, joka myös löytyi Clasun valikoimista. Siinä ruuan voi liottaa ja se todella laittaa koiran tekemään töitä ruokaillessa. Tämän kanssa ruoka-aika mullistui. Kokonaista 7 minuuttia Rauha puuhastelee saadakseen ruokansa noiden erilaisten nyppylöiden välistä keräiltyä. Ei enää hotkimista. Ruokailu on ihan toisenlaista nähtävää ja väittäisin, että myös varmasti terveellisempää koiralle itselleen. Alusta on siis irrallinen ja helposti pestävissä, kuten itse kuppikin. Suosittelen!



Hotkimisen estänyt ratkaisu,

aktivoiva ruoka-alusta!

 Nyt lomien päättyessä aion itsekin palailla omaan, terveelliseen ruokavaliooni, jonka olen tiennyt minulle sopivaksi, mutta josta olen kuluneen vuoden aikana pahasti lipsunut. Siihen ruokavalioon liittyi minulla selkeästi parempi vireystaso, joka on tärkeä asia. Uniongelmista keväällä kovastikin kärsineenä haluan olla päivisin virkeä ja öisin nukkua. Mikäpäs sen mukavampaa, kuin että elämä maistuu ja ruokailu saa olon tuntumaan virkeältä, eikä suinkaan tainnuta ruokailijaa puoliuneen. Vaikka ruokavaliooni eivät kuulu viljat, sokerit, maitotuotteet eivätkä teollisesti valmistetut einesruuat, olen samaa mieltä tämän ihanan keittiöni seinältä löytyvän kyltin kanssa. Feel natural - be natural! Luonnonmukainen ruoka on ihmisen terveyden perusta, kuten myös riittävä liikunta ja kunnon yöuni. Näillä aion saada jaksamiseni kuntoon, jälleen kerran. Jos kiinnostuitte, voin kertoilla ruokavalioasioista tarkemmin tulevissa postauksissani.

Maitotyttö keittiön seinältä

 

Huonosti ja oman ruokavalioni unohtaen syöneenä oloni on kuin tämän alla kuvassa näkyvän Lumikki-paran. Väsyttää, turvottaa ja vanha tuttu itseinho valtaa tilaa itselleen. Siitä olen pääsemässä vähitellen yli, kun nyt tiedän myös keinot siihenkin. Kerronpa muita kuulumisia, mm. pin-upin saralta ja heinäkuun lopun kisoista, tarkemmin joskus toiste. Nyt on aika seurata koiran esimerkkiä ja rauhoittua yöunille.  

Lumikki-parka ei ole tyytyväinen.

 

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

 

Pihalla ja ihan pihalla!

Pihalla ja ihan pihalla. Siltä se välillä tuntuu, kun pitäisi mukamas tehdä vaikka mitä, mutta huomaan pyöriväni pihalla suunnittelemassa ja ihmettelemässä kaikkea sitä, mitä siellä jo kasvaa. Olen yrittänyt saada sitä mukaa istutettua kaikki, kun olen kotiin niitä kasveja tuonut, mutta sitten tuli Rauha. Tällä hetkellä 11-viikkoinen Rauha on sellainen touhottaja, että eipä kauheasti kannata sen kanssa kaksin ollessa yrittää kaivella kukkapenkkejä. Rauha nimittäin kaivaa myös ja aina vähän eri paikasta kuin pitäisi. Kas tässä tyylinäytettä:

Mitäpä kuunliljat, jotka sain keväällä, olisivat mullalla tehneet?

Rauha päätti poistaa kaikki mullat, sillä sen mielestä

kukat eivät multaa tarvitse...

 

Kyllä kissatkin toki pihahommissa pyörivät. Selma tähystää, näkyykö mitään. Helmi toimii lähinnä virallisena valvojana, eli tarkkailee tilannetta vähän matkan päästä. Sitä selvästi kaiken aikaa kyllä kiinnostaa, mitä Rauha puuhaa, mutta se on aivan liian kuninkaallisen arvokas osallistuakseen leikkiin. Selma taas kulkee niskakarvat kuolassa, kun Rauha sitä halailee tehokkaasti. Tänä aamuna jopa köllöttelivät lattialla kaksin ja ihan lähekkäin, mutta enpä tietenkään kuvaa ehtinyt ottaa. Molemmat huomasivat, että mamma liikahti, joten sehän merkitsee tietenkin RUOKAA.

 

Jotain pihapuuhia kuitenkin koko ajan teen, sen mukaan mitä koiranpennun vahtimiselta pystyn. Tässä on kuvia muutamista pihajutuista, jotka ikään kuin ovat "työn alla". Ensinnäkin takkahuoneen varjoisa ja mukava terassi, joka aukeaa takapihalle ilta-aurinkoon. Sen lattia kaipaisi kyllä öljyämisen, sillä tänä kesänä sitä ei ole vielä käsitelty. Ainoastaan pesty pahimman siitepölykerroksen poistamiseksi. Polyrottinkinen pikkusohva, kaksi nojatuolia ja pöytä saavat tulevalla viikolla kaverikseen puusohvan, jonka kannen alle aion säilöä tarvittaessa kaluston istuinpehmusteet suojaan. Sohvan patjat verhoilen uusiksi, mielellään sellaisella kankaalla, joka hylkii likaa ja kosteutta. Sohva tulee päiväunipaikaksi minua itseäni varten. Ihana olisi nukkua siinä lämpimällä säällä, mutta tänä kesänä sitä rajoittaa Rauhan turvallinen pysyminen lähietäisyydellä. Meidän pihaa ei ole aidattu, joten en voi antaa Rauhan vielä olla valvomatta pihassa. Ensi kesänä ehkä sekin jo onnistuu.

 

Terassin kulmalla kukkivat hortensiat

 Toinen terassi, takapihalle päin sekin, on sisustettu punavalkoiseksi. Siinä on ruokapöytä, penkki ja kaksi tuolia. Rakastuin tähän vahakankaaseen, jossa on juuri oikea punaisen sävy ja polkadot-kuosi. Sen olen ostanut hyvinkääläisestä Tekstiili-Leilasta. GreenGate-merkkinen muki on kirppislöytö. Kivet punaisella vadilla olen kerännyt eri puolilta Suomea ja ne toimivat tässä painona. Pöytäliina on kuitenkin pysynyt yllättävänkin hyvin paikoillaan tuulisinakin päivinä. Tässä juon aamukahvit, päiväkahvit ja joskus syönkin, sillä tähän pääsee kätevästi keittiöstä. Rauhan ja kissojen touhuja pystyn tässä istuessani tarkkailemaan hyvin, sillä tästä näen koko takapihan.

Mikä lie emännän lempiväri?

 

Terasseja talossa on oikeastaan kolme. Yksi, kaarevamuotoinen on suoraan etelän puolella. Siihen ei aurinkoisena päivänä oikeastaan voi mennä, koska se on yksinkertaisesti liian kuuma paikka. Päivänvarjoa siihen ei ole hankittu siksi, että siihen myös tuntuvat osuvan kaikki maailman tuulet, eli varmasti varjo vielä eräänä päivänä lähtisi tuulen matkaan.

Tällä terassilla päivystävät kissat ja Rauha ihmettelee, miten kaiteelle pääsisi.

 

Okslahden puutarhan pelargoniat kukkivat ihanasti pihalla.

 

Marjoja olemme käyneet vähän katsastamassa jo metsässä. Mustikkaa on paikoitellen, jossain kyllä vielä vähän raakojakin. Omassa pihassa kasvaa tyrniä, mansikkaa, vadelmaa, puna-, valko- ja mustaherukkaa sekä karviaisia. Marjapensaita on yhteensä muistaakseni 11 ja lisäksi vadelmat. Niistä ei kyllä vielä tule juurikaan satoa, mutta vähän ovat jo päässeet kasvun alkuun nekin.

 

Punaisia verottavat myös linnut.

Valkoisia taitaa tulla eniten tänä kesänä.

 

Viime kesänä istutetuissa mustaherukoissakin on muutama marja.

Vadelmia on paljon, mutta ihan raakoja ovat vielä.

Keijunmekko on viimeisin Okslahdelta ostamani

ihana kesäamppeli. Sen voisi yrittää talvettaa.

Palavarakkaus aloittelee kukintaansa nyt.

 

Nyt vielä koiran iltapissatus ja yöunille! Alkava viikko tuo mukanaan paljon touhua. Huomenna haen muutaman ihanan kesäisen mekon, jotka löysin nettikirppikseltä. Perjantaina alkavat Ruukki Rock'n'Bike -festarit, joiden yhteydessä kilpailen Miss Garage Girl 2017-finaalissa. Äänestämään pääset tästä linkistä. Olen numero 7, kisan seniori. Jännittävä kisa tulossa, kaunottaria on mukana ja ihania naisia ovat kaikki. Itselleni kokemus on ainutkertainen, sillä en aio osallistua kisoihin enää. Nautin näistä kisoista ja mukaan pääsystäni, mutta en ole mikään ammattikisaaja. On suuri ilo ja kunnia olla tässä mukana kuitenkin, sillä olen selkeästi ylittänyt oman mukavuusalueeni rajat!

 

 

Hyvää yötä ja kauniin kesäistä alkavaa viikkoa!

 



 

 

Mihin nämä päivät katoavat?

Ihmettelen usein, mihin päiväni oikein katoavat. Nyt on jo tiistai-ilta ja huomaan, että olen saanut pari päivää tästäkin viikosta kulumaan - johonkin. Toki eilinen kaupunkireissu bussia ja omia jalkoja sekä tyttären perheen tarjoamaa paluukyytiä käyttäen oli aika rankka ja hidas juttu, mutta silti. Tänään kävi Rauhalla vieraana lasteni serkku ja hänen äitinsä. Ovat molemmat allergisia, joten vietimme aikaa pihalla. Molemmat ovat myös kovin eläinrakkaita, mutta eivät voi meillä sisällä kissojen ja nyt Rauhan takia olla. Oli siinä Rauhalla taas touhua, kun piti vieraille näyttää osaamistaan ja touhuilla nurmikolla sateen jälkeen. Se kaivoikin siinä pari ihanaa kuoppaa, joten aika mutainen oli tassusankari tänään. Onneksi se kesä myös kuivaa sen, minkä kastelee, joten Rauhakin siinä sitten kuivui ja hiekat karisivat sen tassuista.

Itse en sitten saanut tänään tehtyä yhtään mitään. Haimme pizzat, ihan sen kunniaksi, että isäntä ja hänen mukanaan auto palasivat pohjoisen kalareissultaan. Pizzan syötyäni nukahdin sikeästi, vaikka minun piti kyllä vain hetkeksi oikaista pitkäkseni. Nyt sitten alkaa kuitenkin olla jo yöunien aika. Mitä tässä välillä olenkaan saanut tehtyä? Ööh, no ehkä en juuri mitään. Rauhaa kävelytin hihnassa vähän harjoituksen vuoksi, mutta se ei jostain syystä tänään ollut yhtään sillä tuulella, että kävelylle olisi tehnyt mieli. Se löi kirjaimellisesti jarrut pohjaan ja istua nökötti keskellä pihatietä. Ei onnistunut kävelylenkki postilaatikkoa pidemmälle. Siinä sitten ihmeteltiin ohi ajavat rekka-autot ja muutaman henkilöautonkin bongasimme. Ohi käveli myös kaksi koiraa, tosin maantien toisella puolen kevyenliikenteenväylällä, emmekä siis päässeet nuuskimisetäisyydelle. Pihassakin pitäisi ehtiä ja jaksaa tehdä kaikenlaista, mutta Rauhan vahtiminen ja istutushommat tai uusien istutusalueiden teko ovat hiukan haastava yhdistelmä. Ei se vielä lähde kauas minusta, mutta äkkiä huomaan, ettei koiraa näy missään. Keskittyminen ei onnistu millään. Ehkä siksi onkin syytä ottaa löysin rantein.

 

Kiinanlaikkuköynnöksen taakse

voi kadottaa koiranpennun, olen kokeillut.

Nyt kuitenkin piti vielä istahtaa hetkeksi koneen ääreen, oikeastaan vaan kokeilemaan uutta langatonta hiirtäni. Oli pakko hankkia uusi, koska vanha hiiri teki eilen illalla lopullisen päätöksensä ja lakkasi toimimasta. Onneksi näiden hinnat ovat nykyisin todella edullisia, joten tästäkin maksoin vain n.12€ Clasulla. Äkkiä singahdin sen ostamaan, samalla kun hain postista yhden paketin. Huomenna vaikka siitä paketin sisällöstä sitten tarkemmin.

Asukuvien kuvaaminen antaa edelleen odottaa itseään. Nyt on se kaukolaukaisinkin hommattuna, joten pitäisi vaan saada itseään otettua niskasta kiinni ja alkaa vaan laittautua kuvauskuntoon. Kunnon meikki, kampaus ja aina tyyliin sopiva asu kenkineen ja käsilaukkuineen päälle. Kamera jalustaan, kaukolaukaisin käteen ja siitä sitten vaan kuvaamaan. Huomenna, huomenna kokeilen, lupaan yrittää ainakin.

Tämän kuvan otti kaverini mallikurssilla

Huomiselle päivälle ohjelmassa on myös lähiruokarenkaamme, Farmarin markkinat/REKOn jakelupäivä, joka näin kesäisin on joka keskiviikko. Olen tilannut mm. kananmunia, kyssä- ja kukkakaalia, keijunmekon sekä muutaman laatikon mansikoita suoraan lähialueemme tuottajilta. Lisäksi haaveilen saavani huomisiltana navetalta maitoa, joten pääsisin taas viilin tekoon. Viili on kesäinen herkkuruokani. Autotta ja pienen koiranpennun kanssa en sitä saanut, koska en navetalle asti voinut oikein koiraa kävelyttää, eikä maidon kylmäketjua ole hyvä katkaista kuljettamalla sitä pitkää aikaa ilman kylmäsäilytystä. Autolla matkaan menee muutama minuutti. Haen aina viiden litran tonkallisen kerrallaan, joten siitä sitten saan muutaman viilisatsin, pannaria ja leivontaankin maitoa riittää. Suunnitelmia siis riittää, mutta miten niiden kanssa käy, nähdään huomenna.

Tässä alkukesän kuva kaupungilta ystävän

kanssa vietetyltä kirppis- ja kahvittelureissulta.

 

Nyt painun lukemaan muiden kuulumisia ja kenties hiukan Tuire Kaimion kirjaa Pennusta kunnon koiraksi, joka on kesken yöpöydälläni. Siitä olen löytänyt paljon hyvää tietoa. Onneksi sain tämän kirjan nimen vinkkinä koirista paljon tietävältä, alan asiantuntijalta, joka kuuluu ystäväpiiriini.

 

Hyvää yötä ja kevyttä keskiviikkopäivää huomiselle!

 

 

 

Rauhaa ja sateita

Pitipä tänään lähteä kaupunkiin asioille ihan välttämättä, vaikka vettä satoi koko taivaan täydeltä. Varustauduin bussimatkaan ja kävelyyn oikein takilla ja sateenvarjolla, mutta pian huomasin, ettei siellä takki päällä kestänyt olla. Ilma oli todella hiostavan lämmin, vesisateesta huolimatta. Takki siis oli riisuttava ja sateenvarjo roikkui suurimman osan ajasta tarpeettomana käsivarrella. Aurinko tuli esiin, ihan vaan kiusallaan, jotta hikoiluttaisi vielä vähän enemmän. Ja kun tein sitten lähtöä takaisin kotiin, oli kamala kaatosade ja ukkonenkin kuului jyristelevän jossain kaukana.

Rauha pärjäilee jo hyvin tuollaisten muutaman tunnin reissujen aikana yksin kotona. Sehän on nyt reilut 10 viikkoa vanha, eikä sillä ainakaan vielä ole havaittavissa kummempia eroahdistukseen viittaavia oireita. Tai no, miten sen nyt ottaa. Tänään se yhtäkkiä alkoikin pissata sisään, vaikka tähän mennessä on pääosin tehnyt kaikki tarpeensa ulos. Lieneekö uhmaikä iskenyt, kun käytin ulkona, eikä pissannut, mutta saman tien sisällä piti matolle ja parketille lirutella. Hassu koira!

Who, me?

Sillä välin, kun Rauha täällä nukkui kissasiskojensa valvonnassa, kävin minä humputtelemassakin. Toki hoidin tarvittavat asiat kaupoissa, mutta sitten menin suosikkikahvilaani kahvittelemaan, ihan vaan itsekseni. Päätin, että olen sen ansainnut, kun olen ollut ahkera (laiska) ja tehnyt hommia (jättänyt ne tekemättä) oikein reippaasti. Mokkapala oli herkullinen, joten kannatti nautiskella. 

Kulmiksen kahvi ja mokkapala

Kauppareissulla poikkesin ostamaan sen kultsujen fb-ryhmässä mainostetun, imukupilla lattiaan kiinnitettävän lelun, jota Clas Ohlson myy. Siitä minulla ei nyt ole kuvaa, mutta tästä linkistä löydät sen tiedot ja kuvan. Lätkäisin sen kiinni kivilaattalattiaan ja siinä se myös tuntui hyvin pysyvän. Potkaisin siihen varpaani hetken kuluttua, eikä se todellakaan yhtään liikahtanutkaan. Hyvin toimii! Illalla tytär perheineen kyläili ja nuorempi poikakin oli täällä, joten Rauhalla riitti puuhaa. Heti vieraiden lähdettyä se huokaisi syvään ja kävi nukkumaan. Pentukoiran elämä on joskus rankkaa.

Rauha uupuneena

Vieraiden lähdettyä päätin alkaa kirjoittaa päivitystä molempiin blogeihini. Kuinkas kävikään? Hiiri lakkasi toimimasta. Ja yllätys, yllätys, myöskään kannettavan touchpad ei toiminut. Selvittelin kiukustuneena, mikä ihmeen häiriö siihen oli voinut tulla. Syy löytyi googlen avulla löytämistäni vanhoista MuroBBS-keskusteluista. Kissaneiti Selma, joka oli tassutellut jo aiemmin päivällä pariinkin otteeseen kannettavan näppäimistöllä, oli lukinnut touchpadin kaksoisnapsauttamalla sitä yhdestä kulmasta. On se taitava! Ei voi kuin ihmetellä, miten meidän huushollissa aina sattuu ja tapahtuu... Jaa mikäs ihme se nyt on, kun tämän lauman kanssa elelee? Huomenna lähden ostamaan uuden langattoman hiiren, sillä tämän kannettavan käyttäminen ilman sitä on minusta yhtä tuskaa.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Tekniikan ihmelapsi tässä, hei!

Nyt on tämä mummu todellinen "tekniikan ihmelapsi", sillä opettelen käyttämään uusia, vasta hankkimiani, kuvausta helpottavia "vermeitä" ihan itse. En voi väittää olevani erityisen taitava kuvaaja, sillä minähän nyt räpsin, mitä räpsin. Lopputulos on taattu, sillä se on just niitä pikaräpsyjä kerta toisensa jälkeen. Kuvaaminen kyllä kiinnostaisi kovasti, mutta se myös vaatii aikaa ja harjoittelua. Kännykkää käytän enimmäkseen, vaikka löytyy kyllä kunnollinen järjestelmäkamerakin.
Ystäväni kuvaamien kuvien innoittamana päätin nyt opetella kunnolla edes jotenkin ottamaan kuvia itse itsestäni. Siihen sopivia välineitä googlettelin ja muutamia sitten tilasinkin. Tässä postauksessa kerron lyhyesti, mitä hankin.

Kaukolaukaisin on tarpeen, kun kuvaan järkkärillä niin, että kamera on tukevasti jalustallaan. Voin siis asetella kameran valmiiksi ja poseerata pin-up -tyyliin, harjoitella ns. oikeita kuvauksia varten ja ehkä jossain vaiheessa toiseen blogiini, Tyylilyylin työhuoneeseen, kuvata erilaisia tuunaamiani tai ompelemiani asuja ylläni, eikä mallinukelle puettuna. Kaukolaukaisimen hankintaa olen miettinyt jo pidemmän aikaa, sillä minulla on halu oppia, eikä omaa "hovikuvaajaa" kotona löydy. Tämän ongelman kimppuun sitten kävin ensimmäisenä. Verkkokauppa.comin sivuilta löysin sitten omaan kameraani yhteensopivan, langattoman infrapunalaukaisimen. Hintakaan ei ollut niin paha, kuin olin pelännyt. Sen siis tilasin, mutta samalla silmiini osui jotain mielenkiintoista muutakin Verkkokaupan sivuilla.

Kaukolaukaisin on pieni ja kevyt,

kameralaukussa kulkee kätevästi omassa pikkupussissaan

Koska kuvaan niin paljon puhelimella, päätin sitten katsoa samalla myös sellaista kevyttä jalustaa, johon saisin puhelimeni kiinni ja siten asetettua johonkin alustalle, vaikkapa maahan. Löysinkin yhden, jonka kuvittelin sopivan omaan puhelimeeni. Petyin, sillä kun tuote tuli, ei minun isokokoista puhelintani siihen oikein saanut kiinnitettyä. Se siis lähtee palautuksena takaisin. Pitää tutkia tarkemmin vielä vaihtoehtoja ja etsiä omaan tarpeeseeni sopiva pikkujalusta. En kovin paljon selfieitä kuvaa, mutta jos olisi toimiva systeemi, voisi esimerkiksi meikki- ja kampauskuvien ottaminen olla helpompaa.

No näitä sitten tutkiskellessani löytyikin yllätys. En ole tiennytkään, että puhelimen kameraan voi kiinnittää klipsin avulla erilaisia linssejä. MyFoneKit-linssisarja lähti siis myös kokeiluun. Pakkauksessa oli Wide-Angle eli laajakuva-, Fish-Eye eli kalansilmä- sekä macrokuvauslinssi. Tämä olikin hauska lelu, vaikka vielä en oikein osaa sitä käyttääkään. Kuvasin kuitenkin sen verran, että ymmärrän nyt eron, joka syntyy eri linssejä vaihtamalla.

Pikkupakkaus avausvaiheessa, jännää!

Okei, tällaisia tarvikkeita. Kolme linssiä ja suojat + klipsi

Säilytyspussissa kulkevat helposti mukana.

 

Kasvihuoneen otin kokeilukohteeksi. Ensin kuvasin ihan suoraan ovelta sisään, niin, että seisoin ulkopuolella portaalla. Kuvakulma saa helposti kasvihuoneen näyttämään kapealta ja pitkältä. No, mitat muistaakseni ovat 370 cm x 190 cm, joten ei se nyt ihan pieni olekaan. Mutta sivuille päin ei kuitenkaan näy juuri mitään. Siitä kuvatessa kuvasta tuli siis tällainen.

 

Pitkä ja kapea kasvihuone

 

Asetin sitten klipsin avulla helposti laajakulmalinssin paikoilleen. Hahaa! Nyt näkyy 140 astetta leveyttä, sivuille siis ilmestyi kasvihuoneen seinää ja näkymä muuttuikin aivan toiseksi. Jännä juttu. En osannut kuvitella näin suurta eroa. Seisoin siis edelleen portaalla samassa kohdassa.

Laajakulmakuva

 

Kalansilmälinssi oli seuraavana kokeilussa. Sen sai nopeasti kierrettyä kiinni klipsiin. Macrolinssi toimii sen kiinnityksen apuna.Kalansilmällä kuvaaminen johti kuitenkin tässä kasvihuonekokeilussa vähän omituisen näköiseen lopputulokseen, sillä kalansilmähän pyöristää kaikki muodot ikään kuin pallomaisiksi. Tästä kuitenkin voi saada hauskan efektin joihinkin kuviin, kunhan sitä oppii ensin käyttämään.

 

Kalansilmäkuva pallonmuotoisesta kasvihuoneestani!

 

Sitten ruuvasin kalansilmän irti ja macrolinssi jäi siis klipsiin kiinni. Macrokuvaus on kiinnostanut jo pitkään ja haaveissa onkin ollut kunnollinen macro-objektiivi järkkäriin. Macrokuvauksen ongelma on se, että käsien pienikin tärinä, (jota näköjään riittää) tekee kuvista epätarkkoja. Tässä muutama kokeilu, joista mikään ei oikein onnistunut. Jalustaa tarvittaisiin tai tässä tapauksessa puhelin pitäisi tukea johonkin, mikä pysyy tukevasti paikoillaan.

 

Vuohenputken kukintoa

Heinäseipään pintaa

 

Tomaatinlehden karvaista pintaa

 

 

Kuvaajana en ehkä tänään loista, mutta lupaan, että harjoittelen ahkerasti. Yksi tärkeimmistä kuvauskohteistani on tietenkin blogikoira Rauha, joka perjantaina täytti 10 viikkoa. Rauhaa on tullut kuvattua vähän väliä, mutta sepä ei pysykään kauaa liikkumatta, paitsi tietenkin nukkuessaan. Rauha on kuitenkin kiitollinen kuvattava, sillä sen suloinen naamataulu on ehkä tällä hetkellä  parasta, mitä tiedän.

 

Rauhalla kävi perjantaina ihan ensimmäistä kertaa oma koiravieras, Australian paimenkoira Kaapo. Kaapo tuli emäntänsä kanssa kokeilemaan, saisiko se opetettua Rauhalle jotain kivoja pihaleikkejä. Kun Kaapo ensimmäisiä kertoja lähestyi Rauhaa, tämä reppana veti hännän koipiensa väliin ja uikutti. Pelotti niin, että piti juosta kotiovelle, jos vaikka pääsisi kotiin turvaan. Mutta eipä aikaakaan, kun leikki jo alkoi sujua. Kaapo kärsivällisesti ja varovasti opetti, joten Rauha rohkaistui. Tässä alla kuvassa Kaapon frisbeetä  puremassa jo molemmat koirakaverukset.

 

Kaapo ja Rauha, 14.7.2017

Sosiaalistumisen kannalta on tärkeää, että Rauha oppii olemaan muiden koirien kanssa. Kissojen kanssahan se leikkii päivittäin. Myös uusien ihmisten kohtaaminen on opeteltava taito. Tänä iltana kävimme vain postilaatikolla lenkillä, mutta sinne menokin oli Rauhan mielestä liian kaukana kotoa. Matkaa peräti 120 metriä. Rauha istahti välillä ja katseli anovasti kotipihan suuntaan. Yritin selittää, että vain tuohon laatikolle, otetaan lehti jne. Mutta takaisin päin me tulimmekin juosten hienosti hihnassa. Kotipihassa päästin koiran irti, jotta se sai sitten vielä hetken riehua ja tehdä tarpeensa. Näin me treenaamme, vähän kerrallaan.

Yksin leikkiessäni syön kaiken, mitä vastaan tulee...

 Rauha tuntee kotipihan jo aika tarkkaan, vaikka täällä maaseudulla piha onkin todella iso. Vähän olemme jo tutkineet omaa metsän reunaakin, rapistelleet risukoissa ja kiivenneet mäkeä ylös ja alas. Lihaksisto kaipaa liikuntaa ja sitä täällä onneksi saa. Itse tosin kaipaisin hiukan enemmänkin, mutta pitää nyt malttaa ja mennä Rauhan tahdilla. Tässä vielä pari kuvaa tältä päivältä, ihanaisen Rauhan pihasta ja kotoa. Jaloissahan tuo nytkin nukkuu, eli lähellä pitää olla mahdollisimman paljon. Kissoista Selma jo nukkuu Rauha lähellä, Helmillä edelleen enemmän etäisyyttä.

Nyt poseeraan, nätti tyttö kun olen.

Mamman pikkutyttö

 

Ostettiin muuten hieno panta, Kusse ja Kurra-merkkinen, pehmeä ja niin ihanan tyttömäinen pinkki!

 

Eikös olekin soma?

 

Nyt taitaa olla syytä painua pehkuihin, sillä aikaiset aamuherätykset kuuluvat nykyiseen koiranomistajan elämääni itsestäänselvyyksinä. Hyvää yötä!